Tikulla silmään

Tällaisena aikana ei ole helppo elää. Sitä joko tarrautuu menneeseen tai

odottaa tulevaa sitku-hetkeä (on muuten ärsyttävä termi), jota ei voi

määritelmällisesti tulla, sillä kun se on käsillä, se muistuttaa päättäväisesti

"sitku, ei nyt". Jokin ihmisessä saa hakeutumaan muihin aikamuotoihin,

mutta eihän sellainen käy päinsä, on pysyttävä tässä. Miksei sitten

asettuisi, voi vain arvailla, sillä ristipaineita riittää yli yksilön tarpeiden.

Nykyajan epämääräinen kurimus, kvartaalitalous, materialismin ja

ekologisuuden epätasapaino, hallitsemattoman tiheät ihmiskeskittymät,

heikot talousnäkymät, henkilökohtainen vastuu, ruuhkavuodet, nykyinen,

ymmärtämätön esimies (olihan entinen parempi) tai laiskistumiseen

taipuvaiset kollegat, vaikka ikuiseen rauhaan pyrkiminen olisikin myös omia

peruspyrkimyksiä.

Monella on vakaa usko, että ennen oli kaikki paremmin. Uskoakseni

kyseinen vakuuttuneisuus perustuu siihen, että muisti tekee tepposiaan ja

kenties onkin se ainoa asia, joka oli ennen parempi, sillä aika kultaa

muistot, tikulla silmään, joka vanhoja muistelee, aika aikaa kutakin ja mitä

niitä onkaan.

Ikääntyvä haikailee aikoja menneitä, juttelee aikanaan salaperäisesti

kadonneelle ihastukselleen. Vanha tv nurkassa kommentoi uuden,

etuoikeutetun ja ylimääräistä huomiota saavan keittiö-tv:n osaa, ja muut

laitteet tuntevat alemmuutta, koska edeltäjänsä muka kestivät vuosikausia

pidempään, valuttaen samalla mielipahansa myöhempien seuraajiensa

väheksymiseen. Sukupolvien kuilu todentuu. Linnunnahjus muistelee

huimia syöksyjään, vaikka niukin naukin vaappuu ilmassa. Mitä ajattelee

keski-ikäinen heinäsirkka, joka ei enää kuule omaa soittoaan, voiko siinä

enää uskoa uuteen suhteeseen, mitä niin kovin halajaa?

Mitä tehdä, miten selvitä virheelliseksi koetussa nykyhetkessä? Sitä löytää

itsensä ulkoiluttamassa koiraa, joka on menehtynyt jo aikaa sitten. Sama

reitti, samat pysähdykset. Yksinäinen vain vetää hihnaa perässään ja antaa

sen nuuskia tutut reviirit. Kaikilla menneisyyteen tarrautujilla ei näe edes

hihnaa, koiran muisto vain kävelyttää jälkeen jäänyttä omistajaansa. Tai jos

ei näy ketään, ovat molemmat harhoissaan. No niin.

Elämä on arkista ja haurasta. Ruuhkavuodet ja arkirutiinit. Samanaikaisesti

liikaa asioita vastuulla ja hallittua, mutta puuduttavaa toistoa toiston

perään. Joku alkaa lueskella raskausblogeja ja ajautuu muistelemaan

mahdollista raskausviikkoa nolla, jolloin tarvitsi huolehtia vain yhdynnän

jatkumisesta tai loppumisesta, riippuen näkökulmasta ja tavoitetasosta.

Mikä oli oikeasti paremmin, ei ainakaan kännykät, aseet, tatuoinnit,

tulosteet tai lääketiede.

Joku huutaa takarivistä vasta-argumentin: “Entä jokin olennainen

maailmassa”?

Ei ainakaan kännykät, aseet, tatuoinnit, tulosteet tai lääketiede.

Tarpeeton mies

     

           Uusi tarpeeton päivä, sama tarpeeton mies.

      En tarvitse ansiotyötä, sillä valtiolla ja kaupungilla on molemmilla varalleni pohjattomat kassat, niin ihanan kasvottomat. En tarvitse kunnianhimoa elämääni mutkistamaan, sillä lähettyvillä ei näy ketään, kenen arvonantoa voisi hamuta. Peili on särkynyt jo aikaa sitten kuin tilauksesta.
Mihin ihmeeseen tarvitsisin lautasia tai ruokailuvälineitä, kun minulla on kengät, joilla kävellä kauppaan ostamaan kaltaisilleni uusavuttomille elintärkeitä eineksiä? Heikolla ruuanlaiton hetkellä voi sitten syödä suoraan kattilasta kuin mies, mikä toimikoon kiistämättömänä todisteena sukupuolestani, kun ei parrankasvukaan ole vielä ravinteista huolimatta rehevöitynyt. Vielä en ole ajanut itseäni tilanteeseen, missä olisin joutunut valitsemaan kenkieni ja kattilan välillä.
En tarvitse uusinta puhelinmallia, ääntä maailmaan tai kahta huonekalua enempää (lasketaanko jääkaappi tai tyhjät oluttölkit huonekaluksi, siinä tapauksessa perun sanani, sallinette tämän oljenkorren tartuttavakseni).
Sidetarpeet pölyyntyköön kaapissa, jos jotakin sattuu elämässä sattumaan, sillä viiden litran verimäärän kanniskeleminen paikasta toiseen tuntuu lupaa kysymättä hieman kohtuuttomalta; en toivoisi sellaista omalle kohdallenikaan.
En tarvitse lammen rantaan puhaltavaa pakkastuulta muistaakseni sisälläni olevan vetoinen ja kylmä kolkka. Tai sitten siellä on tyhjiö, juuri absoluuttisen nollapisteen tuntumassa, en ole varma.
Minulla ei ole tarvetta yksinäisyyden tunteelle ymmärtääkseni planeetan autiuden, ydinsotaa muistaakseni betonin harmauden tai koivua taloyhtiön pihalle osatakseni kaivata lapsuuden rakastettua ikuisesti.
En tarvinne päätä, jota silittää tai kättä silittämään omaani, sillä käsiin on järjestäen kytketty käsivarsia tai jopa tilaa vieviä ihmisiä, vapautta riistävine ajatuksineen ja toiveineen.
En tarvitse tarvitsemattomuuttani.

Ymmärrät, kun olet vanhempi

Muista, että Juhannus on vaarallista aikaa, sillä onhan maailma riskialtis

paikka elää.

Voit epähuomiossa juoda liikaa tai miltei vahingossa pudota veneestä.

Joku saattaa koettaa vahingoittaa sinua tietämättäsi tai tiedustelupalvelut

seuraavat liikkeitäsi.

Pirun kätyrit saattavat olla soluttautuneina lähipiiriisi.

Huomioi moottoripyöräjengien lonkerot.

Maailmanloppu tai uuden rakkauden houkuttelevuus uhkaaavat.

Uuden päihdehoitolaitoken sijoittamiskysymys on vielä auki, not in my

backyard.

Tähtisadetikku saattaa poltaa talosi maan tasalle.

Ojan yli hyppääminen voi osoittautua riskialtiiksi.

Kovaäänisen musiikin soittaminen voi pilata orastaneen naapurisopusi.

Silmäsi saattavat jäädä kieroiksi, vaikka vain hassuttelit.

Muista yksinäisen masturboinnin riskit.

Kiroileminen voi hyvinkin saada matoja kasvamaan kieleesi.

Kesäjuhlana virinneet irtosuhteesi saattavat osoittautua turmiollisiksi.

Kävelykypärä ei välttämättä ollutkaan liioittelua.

Omia hiekkaleluja kannattaisi ehkä sittenkin varjella riitojen välttelemiseksi.

Ei kannata antaa lapsesi reviirin laajeta ikävuosien myötä.

Ehkä namusetiä on olemassa aiempaa enemmän.

Voit eksyä omahyväisin jokamiehen oikeuksin.

Saatat altistua oppimiskokemuksille, jos joku ei jatkuvasti tee asioita

puolestasi.

Vieraille puhuminen tai vastaaminen saattaa muokata maailmankuvaasi

ennakoimattomasti.

Yhtä hyvin poikkiteloin asettuminen ja todellisen mielipiteen ilmoittaminen

vastoin kuvittelemaasi konsensusta voi tuntua vaaralliselta, vaikka kaikki

muutkin käyvät samaa Jaakobinpainia ja kovaäänisin tai kärkkäin mielipide

muodostuu yhteiseksi päätökseksi ilman yhtäkään kannattajaa, koska

ensimmäinen lausujansakin sen heitti vain jotakin sanoakseen.

Sanojaan kannattaa varoa, jottei parisuhteessa syntyisi niin kovin

vaarallista arvovaltakiistaa tai seksin saaminen kenties vaarantuisi.

Kissaa ei kannata silittää vastakarvaan.

Toisen oluen ottaminen – järjestyksessä tai oman oluen sijasta (ei

asemesta) – saattaa olla viimeinen virheesi.

Ymmärrät, kun olet vanhempi.

Ei mitään sanottavaa

Istun ruostuvien, mutta yhä niin kovin lujien kalterien ympäröimänä aloillani.

Katse saattaa harhailla ympärille, mutta mitään nähtävää ei ole, vain

läpitunkevia katseita, joita vältellä. Huoun tyhjyyttä, enkä keksisi

vanhimmille ystävilleni kerrassaan mitään sanottavaa.

Yöllisen hiljaisuuden armollisuus. Sen rikkoutuminen syystä tai toisesta

olisi liian julmaa kestettäväksi juuri nyt, kun ihminen kohtaa yön - jos ei

pimeyttä, niin julmuuden. Kellon viisarin naksahduksen siedän juuri.

Järki ja tahtoni käyvät ikuista kamppailuaan sisälläni; olo on täynnä

ristiriitaisuutta, enkä tiedä, mitä tunnen. Haluanko kadota kasvottomana

kansanjoukkoihin vai olisiko sittenkin pyrittävä yhteyteen kaikkeuden

kanssa?

Havahtuessani löydän itseni ikävän lukitsemana kuin harmaa soramurske

yhtä lailla harmaan asvaltin sisällä. Kivipahanen parantaa

kulutuskestävyyttä, joo, mutta aina ei jaksa ajatella itseään ylväästi osaksi

suurempaa suunnitelmaa, haluaisi tehdä toisin ja rohjeta erottumaan

joukosta. Hulluahan se tässä ajassa ja kaupunkiolosuhteissa on, tiedän

kyllä. Mutta leipiintyyhän siinä, kun tulee säännönmukaisesti ylikävellyksi ja

tuntematon humalainen syyttää sinua kiroten tasalaatuisuuden puutteesta,

ikään kuin pikkuaivojen, korteksin tai tyvitumakkeiden turruttamisella

toimintakyvyttömiksi ei olisi osuutta tapahtumiseen.

Vai ollako kuin tosiasiat kieltävä vesilätäkkö asvaltin pinnalla läikkyen?

Lätäkkö, joka haluaisi vain olla rauhassa ja tuntee ärtymystä uusien

pisaroiden häiritessä rauhaansa, eikä kykene hyväksymään, että juuri

niiden saapuminen entisten yhteyteen on sen oma elinehto. Rajansa

omanarvon tunnollakin, kieltämistä ei voi loputtomiin kieltää.

Mieluusti seisahtaisin kiireettömälle taipaleelle ja jäisin katselemaan

pensaiden vihertyviä oksia tai odottaisin aikani silmujen puhkeamista

täyteen mittaansa, mutta sellaiseen ei ehkä sittenkään olisi kärsivällisyyttä.

Hyvähän se on buddhalaisuuteen kääntyneiden pandojen elvistellä

pitkämielisyydellään, jos bambut kasvavat metrin verran päivässä.

Mielialahäiriö. Aurinko huomasi minut sälekaihdinten väleistä ja radoillaan

poukkoilevat fotonit lämmittivät mieltä. Aurinko kuului nauravan

pidäkkeettömästi, ei se murehtinut päivän nimestä. Rantapallot pomppivat

ympäriinsä luonnonlakeja kunnioittaen. Kaikki oli hyvin ja ajateltu valmiiksi.

Jälleen naksahdus ja uusi minuutti on kulunut. En kuitenkaan tiedä, onko

tämä hyvä vai huono asia, sillä en näe tulevaisuutta ja jäljellä olevaa

elämääni riittävän selvästi.

Realitettitestaus pettää

Tänään on puistattavan itsekeskeinen päivä. Se pelkää mustasukkaisesti asemansa puolesta, syrjäytyvänsä keittiön pöydän ääreen juomaan tylsistyneessä pöhnässä olutta, tulevansa korvatuksi uudella ja entistä ehommalla versiolla, joutuvansa unholaan tai Ämmässuolle vielä, kun sinne saa päivien raatoja toimittaa. Kenties pelot ovat tässä ajassa aivan oikeutettujakin, sillä kukapa välittäisi muistella menneitä ainakaan kvartaalin kestoista tuloskatsausta kauemmas. Tämän ajan tänäpäivät eivät kykene ottamaan seuraajiaan huomioon, pyllistävät menneelle ja ihmiset päivien vankeina omaksuvat ajattelutavan kuin annettuna totuutena. Eletään tätä hetkeä, jolloin tulevaisuuden mielipiteitä ei kuunnella, eikä osa sivuutettuna lapsipuolena ole kadehdittava.
Tänään haluaa pysäyttää ajankulun. Sitä toivoo ihminenkin, jonka realitettitestaus pettää, päässä soi kappale, missä säkeistö on kertosäettä tarttuvampi, hiljaisuus kappaleiden välissä puhuttelee, kun hiukset lipuvat hyvästellessä sormien läpi, muruset uhkaavat loppua lattialta, puhelimen akussa on vielä virtaa tärkeää puhelua odottaessasi, vapaapäivä hupenee tai kun kellokortit leimataan viimeistä kertaa tehtaan sulkiessa ovensa.
Huominen saa minut harkitsemaan jonkinlaisen armomurhan suorittamista perustellen, ettei se tule tässä ajassa selviämään. Menneisyys taas vaanii olan takana, mutta se tulee yllätyksellisesti heittää käsivarresta tukevalla otteella etupuolelle ja antaa sille kuolettava judopotku, joka on jo unohtunut rauhanomaisen lajin valikoimasta.
Olen aikani elänyt. Päätin jo aikaa sitten, että muiden aikaa en ala elämään, kun omassakin on aivan tarpeeksi. Päivät ovat kuitenkin öiden lailla omia luomuksiani, eikä niiden laadusta voi ketään muuta syyttää. Siinä lieneekin ihmisen kaiken alakuloisuuden syntymekanismi. Olisi nykyistä tehokkaammin opeteltava syyttämään olosuhteita, epäoikeudenmukaista maailmaa, vanhempia ja mahdollista perintöä hamuavia lapsia, katalia ja väärää ideologiaa takkinsa liepeeseen piilottelevia poliitikkoja, kuten todenpuhujiakin, ala-asteen eläytymiskyvytöntä ja ankaraa opettajaa, tulonjakoa ja jakamista vääriin kohteisiin, kolmikantaa ja liittokierroksen itsekkäitä paskiaisia, entisiä tyttöystäviä, yksisilmäisiä ismejä ja liiallista moniarvoisuutta.
Sitä mietin.

Oi, millainen maailma!

Millainen maailma onkaan tänään. Tunnet lipuvasi liian lähelle ja suojaudut

ottamalla uuden annoksen. Ikuinen kysymys; miten käsitellä autonomian

menetystä? Iäisyyden kasvot, muistat aina, miten vilkaisit niitä

nuorempana. Hullua aikaa.

Mutta mitä edes odottaa ja miksi? Mitä iloa on kärsivällisyydestä tai

pitkäjänteisyydestä tässä nopeassa ajassa? Jos jäät odottamaan

tuonnempana kenties odottavaa täyttymystäsi, kuka takaa, että se on enää

olemassa edes seuraavan kvartaalin päättyessä? Vain muutos on

jatkuvaa, mutta sen hyvyyteen ei voi luottaa yhtään enempää kuin

pilkkahinnalla ostamasi maalauksen aitouteenkaan, mikä on aikamme

suurimpia tragedioita.

Olet talsinut unelmien jättömaalla jo liian kauan uskoaksesi muutoksen

hyvälaatuisuuteen. Et ole varma alustasta, mutta on se sitten jonkinlainen

hetteikkö, suon lämpäre, juoksuhiekkaa tai muuta, on se kuitenkin

upottavaa, petollista.

Pakokauhu. Tiedät, etteivät voimalliset, rimpuilevat liikkeet auta sinua

irtautumaan, alat samalla ymmärtää pinnan alle vajoamisen autuutta.

Annat kaiken olla, kuten sattuu olemaan, tahdottomasti,

välinpitämättömästi. Vähitellen onnistut etäännyttämään itsesi olemalla

paikalla, olematta kuitenkaan läsnä.

Mietit tapoja kirjoittaa henkilö ulos sarjasta. Voisiko sitä vain unohtaa tulla

kotiin, unohtaa missä asuu, unohtaa tähänastinen elämänsä? Hamuat

omaa tilaa, mutta ymmärrät, ettei homoseksuaaliksi eheytyminen tällä iällä

tuntuisi enää lainkaan uskottavalta. Saavutat rauhaa käyttäytymällä kuin

huoneen nurkkaan sijoitettu, kulahtanut nojatuoli, josta alkaa ennen pitkää

haluamaan eroon, koska restauroiminen ei enää kannattaisi. Suojelet

yksityisyyttäsi yksisanaisin murahduksin, joiden sisällöllä ei enää ole

merkitystä. Rikkoutumaton kylmäketju.

Viereisessä rakennuksessa tuntematon pariskunta painautuu yhteen,

aikeenaan perustaa laajennettu perhe aivan vääristä syistä. Millainen

maailma onkaan tänään.

Putkavisiitistä

Astuin bussista oikein valitulla hetkellä ja kenkä maistoi tieosuutta, jolle

antaisin miltei jakamattoman huomioni. Käytin matkaan kotitalolleni

tavanomaiset kolme minuuttia, tasan. Kaikki kontrollissa, jos ei huomioida

kahta kasvotonta vastaantulijaa, jotka eivät sittenkään suostuneet

antamaan reittiä vain minun käyttööni. Eivät he minua huomanneet.

Piha-alue. Kituvia lumimättäitä, jotka olivat taannoin lumiukkoja, mutta nyt

vain etäisesti muistuttavat vieraan lapsen hetkellisestä onnen tunteesta.

Hampaiden virkaa toimittaneet, maahan pudonneet oksankappaleet ovat

jääneet entiseen muodostelmaan kuin kasvoille halvaantunut hymy.

Vettynyt nurmikko, ränsistyneet kiipeilytelineet, aurauskaluston murjomat

muovilelut. Leikkialue, jota tuskin kukaan käyttää, eikä talkooporukkaa saa

vieraantuneessa kaupunkimiljöössä kasaan. Maisema minun makuuni,

kuollut.

Loppumetreillä vastaantuleva naapuri pilaa rauhan. Oletan hänet

naapurikseni, sillä jotakin tuttua hänessä on. Hieman huolimattomasti

pujotellut kengännauhat kertovat öiseen putkavisiittiin liittyvää tarinaa.

Virheitä ja harha-askelia sattuu kenelle tahansa, mutta meneillään on

kuukausia kestävä ihmiskoe. Kysymyksen asettelu: Onko mahdollista

dokata siten, että virtsattu neste on vielä alkoholipitoista, jolloin sen voi

juoda ahnaasti uudelleen? Voimistunut diureesi saattaisi riittää ja maksa

jäisi kakkoseksi, jos olisi oikein kurinalainen ja pitäisi tahtia yllä? Pohdinta:

Kestääkö motoriikka, tarvitseeko henkilökohtaisen avustajan, saisikohan

kunnalta työllistämistukea hankkeen kokeilemiseen?

Vaimonsa hymyilee aina hieman hysteerisesti ja pysyy urhoollisesti miehen

rinnalla, koska on lukenut kirjoituksen suomalaisesta sisusta, Kultaisesta

säännöstä tai jostakin muusta vastaavasta. Kiukun nielemisen karvauden,

reaktiomuodostuksen taakan tai arvon kieltämisen työläyden saattaisi

pystyä lukemaan kasvoiltaan, vaikkei olisikaan saanut koulutusta

mikroilmeiden tulkintaan. Kontrolloitu yritys teeskennellä tunteensa

päinvastaisiksi on kuitenkin aina varmempi todiste kansalaisuudesta kuin

biometrinen passi.

Ravintolatyöntekijä osoittaa sitoutuneisuuttaan työnantajaa kohtaan

harmitellessaan, kun osoittaudut ravintolaan astuessasi osaksi

pöytävarausta, etkä satunnaiseksi kulkijaksi lainkaan. Erikoisliikkeen ovi

käy, kello kilahtaa niin kovin innostavasti, mutta japanilainen pariskunta

kysyykin vain reittiä Temppeliaukion kirkolle. Hymy on rakennettava ja on

turvallisinta nostaa äänialaa oktaavilla, jottei paljastuisi epäisänmaalliseksi.

Teeskennelty hienotunteisuus kattaa hoitovirheet. Mitäs pienistä, jos

lääkäri poistaa syöpäpotilaalta väärän rinnan, vaikka rasti oli piirretty jo ala-

aulan neuvonnassa? Sattuuhan noita, haasteet kasvattavat, niin oli

tarkoitettu ja ainahan voi asettua valokuviin oikeassa kulmassa. Mitä siitä,

jos rintaimplantit tulivatkin asennetuiksi epähuomiossa selkäpuolelle?

Kärsivällisyys on hyve ja aina voi odottaa, että pussit valahtavat uudelle

paikalleen alaselkään kilpailemaan JLo:n pakaroiden kanssa naistenlehtien

sisäsivuille.

Tätä mietin, kun pääsen istuma-asentoon sohvalle. Röhkin tv:lle tympeä

ilme kasvoillani, koska en enää usko juontajan näkevän minua.

Missikokelaita ja politiikkaa

Ei ole helppoa kansainvälisen diplomatian alalla, kun tilanne on yhtä lailla

tulenarka kuin aina, eivätkä käytetyt lähestymistavat ole tuottaneet

toivottua tulosta. Kaikki toivovat salaa mielessään maailmanrauhaa, mutta

kukaan ei tohdi sanoa sitä ääneen, koska eivät halua paljastaa sisintään.

Poikkeuksen tekevät tietysti missikokelaat naiiviudessaan.

Mikä neuvoksi? Kenties tahallinen tai tahaton poikkeama rutiineista ja

urautuneisuudesta saisi aikaan muutoksen. Olisiko edellä mainittu

kollektiivinen toive ollut jo aikaa sitten realismia, jos vaikkapa

Vapaudenpatsaan palaset olisi vahingossa koottu Ellis Islandille väärässä

järjestyksessä Ranskasta toimittamisen jälkeen? Kenties koko maailma

olisi juhlinut sitä ennakkoluulottomana, surrealistisena taideteoksena.

Viisastuuko vahingosta? Onko virheessä muutoksen siemen, jos

sijoituksesi ei kannattanutkaan tai Kuoleman lautturi ajaa humalassa

asiakkaitaan vikasuuntaan? Entä jos viisaat sanasi ymmärretään aivan

väärin ja ne valuvat hiekkaan?

Pitkäjänteisyyttä vaatinut kudontatyö ei osoittautunutkaan menestykseksi,

kun lapsi ehti kasvaa isoksi. Päihtymys ei tullut tai päättynyt odotetusti.

Laitoit uhkarohkeasti kaiken yhden kortin varaan. Tai jos luovuit

ponnisteluistasi liian helpolla.

Mikä neuvoksi, jos lähetit arkaluontoisen viestisi väärälle henkilölle,

pahimmalle mahdolliselle. Mitä, jos lyöntivirhe tuhosi urasi tai parisuhteesi

lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä? Tärkeä tiedosto katosi

osaamattomuuttasi. Katsoit silmiin liian kauan ja liian

monimerkityksellisesti. Kantanäkysi ei ollutkaan totta. Et löytänytkään

itseäsi, vaikka hyväuskoisena luulit niin. Unohdit esivalmistellut

tarjoamisesi pöydälle yön ajaksi. Tuhosit kirjastolainasi pienen

kädenliikkeen myötä. Luulit syöneesi liikaa liisteriä. Rakastuit väärään

ihmiseen väärään aikaan.

Miten elää, jos huomaat hankkineesi uuden lapsen vääristä syistä? Jos

tilasit turhan kauneusleikkauksen tai ravintolassa väärän annoksen, mikä

sapettaa yhtä lailla? Paljastat korttikätesi huomaamattomalla eleelläsi. Ajat

tuttuun tasoristeykseen hieman liian kiireisenä, puhelin kädessäsi tai

ajatuksiisi vaipuneena. Uskot timanttien olevan naisten paras ystävä.

Jäädyt ratkaisevalla hetkellä. Ajaudut vastaantulevien kaistalle.

Pistät avaimen lukkoon.

Rengas pois vyötäröltä

Mikä on itsekriittisyytemme taso? Maailma on väärällään toinen toistaan

kamalampia uutisia, jotka perustuvat jonkinlaiseen suureen kusetukseen.

Ei tosin pitäisi yllättyä, sillä ihminen valmis pettämään jo ennen kuin on

mielen teoriasta kuullutkaan. Ja ilmeisen altis tulemaan petetyksi.

Nigerialaiskirjeet, pyramidihuijaukset, itsepetos pasianssissa, tynnyrijuttu,

valkoiset, maailman toimimisen kannalta tarvittavat valheet,

epämiellyttävän ominaistuoksun peittäminen keinolla millä hyvänsä.

Miksi enää kohista päästöhuijauksista, jos niitä on aina ollut ja tulee aina

olemaan? Autoista puhuttaessa huijaaminen perustuu voitto-osuuksiin, kun

taas hissiolosuhteissa jokainen haluaa onnistua syyttömän

teeskentelemisessä, pois lukien kenties pojat tietyssä iässä. Pojat, jotka

haluavat itseään etsiessään erottua kaikista muista ikäryhmistä, varsinkin

aikuisuudesta; ajanjaksosta, jota kohti niin kovasti kiirehtivät, mutta mihin

eivät aivan vielä ole valmiita siirtymään.

Entäpä kotimainen rengashuijaus sitten? Se tulee jo lähemmäs

kokemuspiiriämme, eikä vähiten siksi, että siihen ihminen sortuu jokaisella

kerralla peiliin katsoessaan. Rengas vyötäröltä häivytetään epäsopiviin

vaatteisiin, itsepetoksen kannalta edullisiin asentoihin ja silmien siristelyyn.

Onneksi aivopieruilla ei ole hajua ja vaikka olisikin, keksisimme keinon sen

selittelemiseen parhain päin. "Joku" sen teki, en minä, kunhan en jää kiinni.

Toimisiko maailma sitten ilman mielen tasapainoa kohentavia tapoja syyn

ulkoistamiseen? Miten seistä tekojen ja valintojen takana, jos ei tiedä, miksi

toimii, kuten toimii, tekee asioita ilman perusteluja?

Oma irrationaalinen toiminta sekavassa maailmassa saattaisi hämmentää

itseäkin, jos uskaltautuisi jättäytymään itselleen kiinni, kun on

haavoittuvimmillaan. Seuraisiko tällaisesta epäusko menestykseen,

tulevaisuuteen, lajimme säilymisen oikeutukseen? Onko olemassa

kollektiivista häpeän tunnetta?

Tarraudummeko oljenkorsiin onnenkantamoisista, kuvittelemmeko vähän

sinne päin roiskaistujen harhalaukausten osuvan maaliinsa kuin ihmeen

kaupalla vain siksi, että se onnistuu elokuvissakin? Laskemmeko sen

varaan, etteivät kanssaihmiset kuitenkaan tohdi menettää haurasta

kokemusta omasta hyväksyttävyydestään, ajautuen perusteettomaan

miellyttämispyrkimykseen ja ansaitsemattomaan hyväntahtoisuuteen?

Valehtelemmeko lapsillemme todetessamme, että rehellisyys perii maan, ja

jos näin on, onko tämä paradoksi?

Katsoin ihmistä

On jo kylmä, kun koetan selviytyä asemalle. Ilma sattuu. Sisällänikin on

kylmä, vaikka olen juuri vapautunut maallisista kahleista. Kaikki on

kohmeessa, myös päissään olevien ihmisten ajatukset päissään. Maisema

huokuu aavemaista synkkyyttä kuin kaikki olisi päällystetty mustalla lasilla,

eikä mikään liikahda hennosta tuulen vireestä huolimatta. Ehkä alijäähtynyt

tihku on kuorruttanut kaiken kuin olisi saanut tehtäväkseen laminoida

maailman. Ihmetelen vain miksi. Mikä nykytilanteessa on niin arvokasta,

että sen tulisi säilyä naarmuttamattomana? En löydä vastausta.

Seison asemalla aikani, pummaan tupakan ja tupakoin vain siksi, että

saisin jotakin lämmintä rinta-alaani; jotakin, joka voisi sulattaa alveoleissani

multippeloituvat jääkiteet.

Astun junan kyytiin, mutten juuri ehdi sulaa sisimmästäni. Mikään ei sula

tuon kaltaisen kylmyyden jälkeen; ei ilme kasvoilla, ei jäätynyt olkapää tai

kansainvälinen konflikti, ei sydän rinnassa. Olisiko kuitenkin niin, että

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos olisi tyytyväinen paikalleen juuttuneeseen

korkeapaineeseen, katsoessaan leudon talven olevan välitön uhka

kansanterveydelle?

Taival junalta bussille osoittautuu tavallista petollisemmaksi. Alusta pettää

jalkani alla ja katselen maailmaa hetken ylösalaisin. Ei se hassummalta

näyttänyt. Nurinpäin kääntyneet ihmiset koettavat olla murtumatta

pakkasilmassa, elektronien liikkeen hiipuessa.

Katson syrjäsilmin ihmistä, edessään kiemurtelevat matkustajat näyttävät

huvittavan bussikuskia. Kulkijat ovat kääriytyneet vaatekappaleisiinsa

tiiviisti kuin muumiot Elämän talosta saapuessaan, mutteivät ole

saavuttaneet täydellistä ajattomuutta aivan vielä. He ovat ilmeisesti

palelleet niin, etteivät tohdi ottaa kättään taskustaan vaan koettavat saada

kortinlukijan skannaamaan taskunsa.

Maailma sairastaa kaikkea, mikä liikkuu, mutta kevät pidättelee

lupauksiaan.

Oma tapahtumahorisonttini

Rakennuksessa on oudon hiljaista. En havaitse iltatoimiin elimellisenä

osana kuuluvaa naapurien riitelyä, vauvan itkua vain. Perheenisä lienee

paennut vauvan sietämättömän vaativaa parkumista toistaiseksi

tuntemattomaan paikkaan, koska ei kokenut muuta voivansa, eikä

kumpaakaan kehnoa vaihtoehtoa hyväksi.

Jokin havahduttaa minut horteesta, nainen ehkä ulvoo kuuta seurakseen.

Hän murehtii lähes yksin, lähes kaikkea, sydän on raskas kuin musta

aukko rinnassa. Se on raskas, rei`itetty ja olisi räjähdysvaarankin vuoksi

turvallisinta upottaa neliasteisiin vesiin laivareittien ulkopuolelle.

Kyllä. Sinne se sopisi ja kuuluisi, sillä rinnassa se repii, raastaa ja kiduttaa

kantajaansa. Ei se kenellekään kelpaa, mutta jokin tarve pakottaa

toivomaan, kun elin vain päättää jatkaa yksitoikkoista työtään pimeä

energia voimanaan. Lohduton kantajansa toivoo jonkun astuvan

kuvitteellisen tapahtumahorisontin yli, niin lähelle, ettei pääsisi vaivatta

pakenemaan. Rakasta minua edes vähän, huomaa edes hetkeksi.

Peilikuva ei näyttänyt hyvältä, kun tohti viime kesänä vilkaista, ei nytkään.

Sporttiliivien väleistä pursuavat selkämakkarat ovat jo hitusen verran

tarpeellisia maitorauhasia runsaammat. Jalat taas muistuttavat korinttilaisia

pylväitä, mutta muuta ei tule uusklassismin ihanteista nyt mieleen; ei

myöskään inho-romanttisia rivejä Leevin laulusta. Valvoneet kasvot ovat

hedelmättömillä kuopilla kuin hylätty kaivos, jonka jälkityöt jäivät

monikansalliselta riistäjältä tekemättä.

Vauvaa on helppo syyttää vartalon pilaamisesta, sillä ei se kykene

puolustautumaan järkiperäisin argumentein. Se on sitä paitsi itkiessään

ruma kuin piru, kaikkine kontrolloimattomine ilmeineen. Ihmeellistä kyllä,

mutta tänäänkin sitä jaksaa silti rakastaa ainakin siitä syystä, että

maailmassa on ainakin jotakin, mille voi jotakin. Ehkä jo

lähitulevaisuudessa siitä saa kasvatettua kivikasvoisen kunnon

kansalaisen.

Sheivasin päivän päätteeksi karvat jalkapohjistani, mikä kutitti vimmatusti.

Tulipa kylmä.

Gang-bang

Menneisyys. Kuin kissa olisi raahannut sateesta jotain keskilattialle. Jotakin

hieman vettynyttä, jota ei tekisi mieli siivota sitä pois, vaikka tietää, että

pitäisi. Se tuijottaa painostavasti, eikä lakkaa olemasta, vaikka muuta

teeskentelisi. Menneet ajat ja mieleen tulvivat muistikuvat. Harmi, etteivät

ne ole tämän vääristyneempiä.

Ikuinen tasapainoilu. Aikanaan vain totuusarvonsa vuoksi vapaaksi

päästetyt lauseet, niin vahingollisiksi osoittautuen. Tai kätketty rakkaus,

lauluissa niin kovin ylistetty. Vanha mies kertoo unohdettua tarinaa, jonka

jujun kuulijat ovat keksimäisillään, koska se on ikiaikainen, mutta silti

kutkuttava, eikä mikään iltapäiväinen uusintalähetys. Rakkaus on kerran

ulottuvillamme, vain kerran. Sen jälkeen teeskennellään, mutta

menneisyytensä kieltävät rikkurit koettavat livetä yhtenäisestä rivistä. Harmi

vain, että niin minäkin kerran.

Syyllisyyden tunteen ja akateemisen oppineisuuteni puutteista huolimatta

saavutin joskus ymmärryksen etiikasta ja moraalista. Harmi vain, ettei ole

tekoja tämän tosiasian toteennäyttämiseksi.

Huonon omantunnon syitä olisi riittämiin. Turhamaisen monimutkaiset

lauserakenteet, jotka eivät tee ketään iloisiksi. Pahat ajatukseni, eheiksi

rakentumattomat. Gangbang. Taannoinen kusetukseni pelikoneen

lainavuoroista ja menestyksestä Mario Bros -pelissä. Huonon neuvon

antaminen, kehno selitys ja riippuvuus suonensisäisistä. Kehnot

tanssiliikkeni peilin edessä. Ala-arvoinen makuni tv-ohjelmia valitessani.

Kahdenväliset väistelyt. Huonekasvien hoidosta laistaminen. Syyttömän

betonin luonnollisen värin moittiminen. Loputtomien listojen kehitteleminen.

Äänen muokkaaminen matalammaksi vakuuttavuuden lisäämiseksi. Nimen

vaihtaminen turhamaisuuttani. Kohteeton ylenkatsonta. Hiekkatieosuuksien

kiroaminen alimpaan helvettiin. Sanan helvetti turha viljeleminen.

Peräreikäviuluvitsille nauraminen yhä uudelleen. Kolmijalkaisen jakkaran

sahaamisen jättäminen salakavalasti puolitiehen. Asioiden lakaiseminen

paksun maton alle. Kompastuminen samoihin asioihin muina miehinä.

Henkilökohtaisuuksien urkkiminen, vaikka en tehnyt tiedolla mitääni.

Puhtaan ylioppilaslakin tuhriminen piittaamattomuuttani. Harmi vain, että

orjantappurani ja ristini ovat niin kovin pölyyntyneet.

Kaipaus piileksii nurkissa hivuttautuakseen kätköistään ruoskan iskun

kantaman sisään silmän välttäessä. Harmi.

Freudilaisia lipsahduksia

Puoliystävät tietävät. He tietävät sisälläni piilottelemani salaisuudet,

tietäväthän he nimenikin, joka oli salaisuus numero yksi. Siitä alkoivat

virheet kumuloitua. Nimen lausumisen voidaan Suomessa katsoa olevan

säästeliäästi lausuttu kohteliaisuus, mutta yhtä lailla se voi olla hyökkäys

yksityisyyttä kohtaan.

Salaisuus numero kaksi? Sitä tai myöhemmin tulevia ei voi kohdata

yöuniaan menettämättä. Mitä, jos paljastuisin siksi, joka olen? Riskitaso

kohoaa.

Älä tee ensimmäistä elettä, jätä se hyökkääjän osaksi. Kontrolloi ilmeitäsi,

pystyt siihen kyllä, sillä kasvosi ovat vallassasi. Mutismi ei ole patologista.

Uhmaa ohjetta, äläkä katso ihmistä, väistä katsekontaktit keinolla, millä

hyvänsä. Älä tee freudilaisia lipsahduksia, syrjähyppyjä kuin tanssiliikkeitä

tai puhu suusi sivuitse; on ehkä parempi, ettet tee mitään.

Lukitse mielessäsi kumpuilevat epäilyksesi, älä koeta selvittää niiden

alkuperää, sillä emansipatorinen oivallus on luultavasti satua ja

vääjäämätön tuho, tuhkapilveksi muuttuminen tai luhistuminen,

annihilaatio, psykologinen kuolema uhkaavat.

Älä luota kauniisti tarjoiltuihin uskomusten kehiin. Kuvitelma

saavutettavasta autuudesta ja ymmärryksen hetkestä on kuin

houkuttelevan kaunis ja lempeä valo, jota kohti antaisi viimeisenä tekonaan

itsensä lipua muka onnesta pakahtumaisillaan, mutta ei sellaista ole kuin

aivoissa.

Kaiken selkeys, yhteen sopiminen, rauha ja käänteentekevät oivallukset

ovat utopiaa. Ei langanpäitä saa tosielämässä solmittua ja tuskin palaset

loksahtavat kohdalleen kuin hetki, jolloin tapahtumien verkostot tuntuvat

äkillisesti täysin ymmärrettäviltä.

Riisu siipesi, vahatut ja hauraat, on viisainta hyväksyä painovoima. Ole

hiljaa ja odota parempia aikoja, voit samalla heiluttaa elämällesi hyvästit.

Lapsenusko saattaa korreloida hyvän mielenterveyden kanssa, mutta olla

myös kuolemaksi. Polta siis siltasi, ilmianna vanhempasi ja pelasta itsesi;

samalla voit aloittaa puhtaalta pöydältä. Älä erehdy diskuteeraamaan

ruotsalaiseen – äläkä mihinkään muuhunkaan - tapaan. Tee toisinaan

ennakkoluulottomia valintoja leipäosastolla.

Mihin jouduin?

Kukaan ei pysähtynyt

Yksinäinen, elämänsä peräkammariin juuttunut mies lähettää taivaalle

yksinäisen Uudenvuodenraketin, mitä kukaan ei huomaa. Menetetty mahdollisuus kuin

tupakan nokkaan tarrautuva tuhka, kaikkensa antanut. Tai kuin tuulen

riepottelema ilmaisjakelulehti, joka kokee, että olisi ollut jotakin annettavaa

oikealle ihmiselle. Kenties ympäristökatastrofin estävä, kriisiytyneen

talousjärjestelmän tai mutkikkaan parisuhteen pelastava, käänteentekevä

uusi ajatus sopivaan maaperään, mutta ei. Kukaan ei pysähtynyt. Kukaan

ei syventynyt ajatuksella tai katsonut ympärilleen. Morsian kohtaa

todellisuutensa, kyynelehtii ja hyppää hotellihuoneen ikkunasta nukkuen

pian enkeleiden kanssa.

Aivan oikeilta vaikuttavia sydämiä vyöryy rinnettä alas kuin lumimassat. Ne

saattaisivat tarjoutua ulottuvilleni, jos oikein pinnistelisin tai yhtä hyvin

tukahduttaa minut alleen, mutta pötkin vaistomaisesti pakoon viime

hetkellä, ikään kuin minulla olisi vielä jäljellä ripaus vaistoa säilyä hengissä.

Hyppelehdin hetken jonkinlaista iloa ilmentäen, kunhan olin ensin

varmistanut, ettei ketään ollut tienoilla.

Jalkani raapaisee vahingossa hiekkapäällystettä ja enkelvarannot

vapautuvat kaivannoistaan. Ne olivat varmaankin juuri pääsemäisillään

pintaan muutenkin. Pinnoitteesta irronnut kivi sattuu osumaan kulman

taakse pujahtamassa ollutta tonttua suoraan otsaan. Se kierteli

selvittämässä, kuka oikeasti ansaitsi lahjansa ja alkaa nyt nauraa maassa

maaten mielestään hauskaa sattumusta, yrittäen kenties keventää

kiinnijäämisensä tukalaa tunnetta. Kohautan olkiani ja hymähdän itsekseni.

Mitäpä tuosta.

Astun junaan ja valitsen paikkani viimeiseltä riviltä, aivan kuin se auttaisi

minua olemaan saapumatta perille paikkaan, minne en tohtisi ensinkään

saapua. Paluuta menneeseen kun ei ole. Pian tuttu vuosi jättää minut

yksin.

Mustasukkaiset puut

Teräksenharmaa maisema, eläväksi tunnistamaton. Nukkuvat puut,

pystyyn hiiltyneet. Sillan rakenteiden saattaa havaita vavahtelevan ylittävän

painon alla. Yksilölliseksi halajavien betonirakenteiden tasalaatuisuus.

Ympäristöä puhkovien ajovalojen kylmä sävy vetää vertoja leikattujen

ihmisten sisäiselle tunnelmalle. Keinovalosta mustasukkaisuutta tuntevat

puut, niin kovin murheelliset epäedullisen kasvupaikkansa vuoksi.

Odottelijat pysäkillä ovat kuin suolapatsaita. Katseensa on tiukasti

naulittuna omaan kiintopisteeseensä kuin pelkäisivät tien äkillisesti

katoavan tai odottaisivat ihmettä, jota ei tule. Ihmiset ympärillä vaihtuvat

toisiin samanmoisiin. Kukaan ei huomaisi, vaikka oma äiti sattuisi

seisomaan vierellä, kenties syy eleettömyyteen onkin juuri tässä riskissä.

Huolella rakennettu ilme pysyy kasvoilla sinnikkäästi, eikä ydinlaskeuman

uhka tai vapaana liikkuva karhu saisi aikaa näkyvää reaktiota. Kaikki

valmistutuvat päivän velvollisuuksiin ja taputtelemaan toisiaan olalle

kehässä, mistä kukaan ei tohdi astua ulos, vaikka sisimmässään lähinnä

odottavat eutanasian mahdollistavan lainsäädännön armahtavan

kurjuudestaan.

Aseman kirkkaat värit puistattavat ihmisvilinään lipuvia. Asemien

yhdyskäytävälle käsitöitään ripustelevat varautuvat tosiasiaan, ettei kukaan

osta tänään mitään. Ilmaisjakelulehti pinon pohjimmaisena on

samanaikaisesti tyytyväinen sijaintiinsa karttaessaan inhimillistä

kosketusta, mutta myös kavahtaa pinon vääjäämätöntä hupenemista.

Puhtaanapitoon ohjelmoidut yksilöt kiroavat työnsä tyhjäksi tekevää

tuulenvirettä liukuovien tuntumassa. Harjoitellun tiukan ilmeen myötä

hampaat lienevät kasvaneen yhteen.

Turtumus kaikkeen. Aivokuoren aktivaation ja näkyjen pitelijät eivät voita

loputonta taisteluaan sumeuden keskellä. Ympäröivät hälyäänet häiritsevät

takaisin raukeuteen lipumista vain hieman.

Yksinäiset valomainokset, kyvyttömät herättämään huomiota, mitä niin

kovin janoavat ja joka tekisi niiden olemassaolosta jälleen mielekästä.

Ohitetut asemat katselevat kiitävän junan lämpimien valojen perään.

Kaikkia pelottava pimeys tuntuu vaanivan ympärillä, vaikkei pimeydessä

ole kuin mielikuvitus.

Joku mielipuoli on aivoissani viljelemässä hassunkurisia ajatuksiaan, jotka

itävät jo salakavalasti. En suostu hymyilemään, osaisinkohan enää?

Yötyön jämerät tunnit

Työyö on vasta alussa, mutta painovoimaa uhmaavat silmäluomet ovat jo

raukeat. Väkijoukot ovat hajaantuneet, muuttuneet peittoihinsa

käpertyneiksi yksilöiksi, kuorsaaviksi ja tuhiseviksi.

Yö pitää uutta aamua panttivankinaan, eikä toivo ole näyttäytynyt alueella

tuntikausiin. Kaiken arvokkaan kulttuurissani voisi joku virkeämpi

käsikopelolla pujottaa neulansilmän läpi, kunhan keskittyisi riittävästi. On

vain jaksettava uskoa ajan kulumiseen, jonka lähettiläinä viisarit seinällä

toimivat ja etenevät verkkaista vauhtiaan. Viisarit tuntuvat vain ilkkuvan

omaa, inhimillistä keinottomuuttamme tapahtumisen kohteina.

Yön muuttumattomuus. Pysähtyneisyys. Ilmastointi vaikenee. Ärsyketyhjiö

ja kaiken ennakoitavuus. Kosteat ja jämerät kivenmurikat ympärilläni

varmistavat, etten voi ennenaikaisesti paeta lohduttomuutta kumisevasta

vankityrmästä. Selviäisinkö edes ulkomaailmassa enää?

Odotan. Odotan. Kello naksahtaa, uusi minuutti alkaa ja odotan seuraavaa.

On niin hiljaista, että kuulen sydämen lyövän, vaikka se majaileekin

kollegan rinnassa. Miten hitaasti ja kylmänä veri virtaakaan, raviten

äärialueita niukin naukin, en silti vielä huomaa merkkejä nekroosista.

Ihmishahmot ovat vähissä, mutta sentään yksinäisyys on ympärilleni

kietoutuneena. Elonmerkkejä; valpastun hetkiseksi, kun wc:n ovi kolahtaa

suhteettoman kovaäänisesti. Sulkeako taas silmät ja hyväksyäkö

jonkinasteinen palvelusrikkomus, valinnanvarani hupenee, yö etenee.

Kello seinällä lupailee välillä liikoja, kun sitä katsoo valheellisesta kulmasta.

Pimeät tunnit vaanivat odottaen vuoroaan. Kosketan nenänpäätäni vain

jotakin tehdäkseni. Siirtyisimmepä edes kesäaikaan. Heijastukseni

ikkunassa vilkaisee minua uudelleen kuin ihmetellen, onko tuo ihan

tosissaan, mikä tuntuu hajottavalta hyökkäykseltä yksityisyyttäni kohtaan.

Ulkona joku tuntematon suunnittelee kansanlaajuista muuttoliikettä pois

maasta, jotta veronmaksajia ei olisi jäljellä, eikä tänne haluaisi kukaan tulla.

Siihenkin suunnitelmaan on kai jokaisella perustuslaillinen oikeus.

Millaisia yötöitä aamu tulikaan paljastaneeksi, ei niistä ole paljoa

kerrottavaa.

Mutta aamu saapui. Pimeääkin pimeämpi tyrmä vaihtuu aamun kajoon ja

aurinkoiseen kukkaketoon, jonka yllä pikkuruiset keijut leikkisästi

välkehtivät yllätyksellisine liikkeineen.

Raahaudun rottien näykkimin jaloin asemalle.

Vähät paranoiasta

Mitä siitä, jos painatkin junan ovien avausnappia etusormen toisella

nivelellä välttääksesi sormenjälkiesi jättämisen? Haluat kenties pukeutua

huomiota herättämättömään vaatetukseen ja kadota kasvottomana

väkijoukkoon? Tai pysytellä kotona ja vetää verhot kiinni kenenkään

huomaamatta. Mitä, jos et halua sylkäistä edes pientareen tiheikköön, jottei

dna:ta saataisi tutkittua ja liikkeitäsi jäljitettyä.

Mitä, jos tunnetkin olevasi lintujen kaiken näkevien silmien tarkkailun

kohteena, etkä usko lentokieltoalueen koskevan niitä? Vaikka järjellä

tietäisit niiden todellisuudessa olevan enemmän kiinnostuneita

asemalaiturille oksentamistasi eilisen ruuan tähteistä? Mitä, jos kaiken

varalta nuolet omat oksennuksesi?

Mitä, jos sinusta tuntuu arveluttavalta, ettei silmiäsi nokkimaan hamuavaa

korppia näy missään ja toisaalle katseensa suunnanneet ihmiset näyttävät

juuri tuosta syystä epäilyttäviltä, vaikka itse toimit aivan samoin?

Mitä siitä, jos hengitätkin pinnallisesti, jottet varomattomasti paljastaisi

varjelemaasi sisintä tuntemattomille? Mitä, jos epäilet ulkoilulla olevien

koirien etsivän juuri sinun vainuasi tai pelkäät yhden niistä tulevan kohta

venyttämään sukkia jaloistasi, koska juuri tuo rotu kenties tekee niin?

Jos pelkäätkin silmän iiriksen tunnistavia laitteita asennetun Valtion

Rautateiden kalustoon ja katsot tarpeelliseksi kulkea katse alas luotuna tai

silmät suljettuina, kun se vain on mahdollista? Mitä, jos haluatkin päästä

hampaistasi eroon, koska niissä saattaa toki olla tiedusteluun soveltuvaa

teknologiaa ja uskot niin, vaikka viimeaikainen metamfetamiinin käyttösi

olisikin ollut maltillista?

Ehkä se ei haittaa, mutta et voi olla varma.

Enää ei ole kiire

Aamu. Päättynyt on työ ja kaikki eiliset ovat jo painuneet Unholaan.

Maailma on kylmä paikka ja kietoudun ihooni hieman tiukemmin. Tuuhea

kuusi pidättelee pisaroita, enkä huomaa yhdenkään pääsevän ikivihreän

läpi.

Puistoinen kävelytie, jota ei tee mieli häiritä kiirehtimällä. Pientalojen vielä

uinuvat puutarhat. Aamukaste paljastaa tuntemattomuuteen tuomitun

kulkijan eilisten huurujen hoipertelevan reitin. Ei ole kiire mihinkään, sillä on

jo myöhäistä. Puut ovat jo naamioituneet uusiin väreihin, osa riisuutuu.

Auringon säteitä hamuavat pinnat tarrautuvat menneeseen kesään, mutta

tappionsa on vääjäämätön.

Saavun asvalttipäällysteelle, missä ihmiset elävät eristäytyneinä ja

yksinäisinä. Hetken huumassa harkitsemattomasti pysäköityjen

ajoneuvojen virhemaksut lämmittävät maahan pudonneina syksyn

henkäyksen alla sinnittelevää aluskasvillisuutta. Asemalaiturilla joku

hymyilee itsekseen, mikä saa ikääntyneen ottamaan vaivihkaa pari taka-

askelta. Hyljeksitty lasipullo on kappaleina muiden paheksuttavana, eikä

kuitenkaan saa yrittämään eläytymistä eilisen kantajansa kurjuuteen.

Linnut eivät kavahda epäsymmetristä oksennuslätäkköä, kenties joku

norjan kielen oppinut simultaanitulkki on vieraillut. Tämä jää arvoitukseksi,

sillä en pysty erottelemaan mahansisällön ominaismakua. Linnut ehtivät

siivoamaan jäljet ennen kuntatyöntekijöitä, mikä on hyvä, sillä työläisen

mahassa kiertää. Jumalallinen väliintulo, kai, eikä ole juuri nyt tarvetta

erota kirkosta tai kilpailuttaa uskontokuntia.

Juna saapuu juuri sopivan mittaisena kohdalleni, saatan haistaa telin ja

jarrut. Ovet avautuvat ja kuulen niiden sulkeutuvankin hetimiten.

Maisemien vaihduttua juuri sopivasti, astun puolihuolimattomasti junasta

kuin yli horisontin. Mietin, saavuinko johonkin.

Ei riitaa naapurissa

Astuin sisään aivan hiljaa, koska en halunnut naapureiden huomaavan

mitään. Päivä oli kaiketi ollut kaunis, riippuen mitä kukin pitää kauniina. C-

duuriasteikko tai tarkoitukselliset, oikea-aikaiset riitasoinnut, auringonkehrä

tai sateen aikaansaama salamyhkäisyys, tuoreen ruohon tai napalmin

tuoksu aamuisin. Mitä väliä.

Oli hiljaista, aivan hiljaista. Naapurissa ei riidellyt kukaan. Saatoin kuulla

jääkaapin vaimean ropinan, kellon viisarien vääjäämättömän etenemisen

seinällä, vaikkeivät koskaan päädykään mihinkään, kunhan vain virtaa

riittää. Mahtaa ahdistaa moinen.

En toivonut samankaltaista kohtaloa tai pelännyt uutta ja päätin muuttaa

elämäni suunnan. Siispä kävelin takaperin keittiöön ja kokosin listan

menneisyyteni käännekohdista. En kuitenkaan ymmärtänyt takaperoisesta

kirjoituksestani mitään ja palasin vanhaan.

Hengitin syvään ja aloin säveltää hieman lisää hiljaisuutta, yhteyden

vähittäistä katoamista, vieraantuneisuuden vankeutta, vaikenemista

rohkeuden puutteessa, ihmisten välistä etäisyyttä äänimaiseman päälle.

Sliding through the suburban apartment with rollerblades and

simultaneously through another apartment. Hmm. Vielä lausumattomiksi

jääneet sanat vedetään viime hetkellä takaisin kuin tyrä painettaisi

paikalleen, vaikka kofeiiniyliannostus tai ylimääräinen lasi viiniä tekisivätkin

omia hassutuksiaan siellä, missä aivot sijaitsevat. Viimeinkin keskiluokkaan

kohonneen perheen kurjistumisen kolkko kääntöpuoli.

En ollut varma hiljaisuuteni puhtaudesta, enkä välttynyt menetettyjen

mahdollisuuksien paineelta enempää kuin savukkeen nokkaan tarrautuva

tuhka tai tuulen riepottelema ilmaisjakelulehti, mihin kukaan ei syventynyt

ajatuksella, vaikka sillä olisi ollut jotakin annettavaa oikealle ihmiselle.

Kamppailin fatalismin kanssa. Mitä jos tuntematon missaa

käänteentekevän, uuden ajatuksen? Ympäristön tuhoutumisen riskit,

talousjärjestelmän kriisiin tai neuvot parisuhteen pelastamiseksi.

Samalla pelkäsin toivon metastaasien kasvamista elimistössäni.

Psykologinen itsemurha

Katselen verhojen lomasta, kun lätäkkö piha-alueella kiusaantuu sen

rauhaa häiritsevistä syyspisaroista. Se mulkoilee pahansuovasti, mutta

mitä ihmettä se odottaa minun tekevän, kun kaikki keskittymiseni kuluu

oman yksityisyyteni varjelemiseen. On oltava jatkuvasti valppaana, etteivät

vaan viereisen talon naapurinkyttääjien verhot heilahda vaaran merkiksi.

Miksi juuri minun on pidettävä huolta lammikkopahasista, jotka muutenkin

ovat uneliaiden kulkijoiden aggression tunteiden projektiokohteita aivan

vastentahtoisesti? Kysyn vaan, en minä purnaa.

Ei kai kukaan odota valvontaa suurempaa suojelua, vaikka sateenvarjo

lojuukin kenkätelineelläni ilmeisen toimettomana? Olen vakaasti päättänyt,

etten ota turhia riskejä ovesta ulos astumalla, mutta heikot hetkensä ne on

paatuneilla kivilläkin.

Muistan syntymäni vastoin teoreetikon tahtoa ja otan psykologisen

itsemurhan riskin astumalla ulos ovestani. Olen alasti ja yksin maailmassa.

Ympärillä avautuu mustavalkoinen, kuhiseva viidakko, jonkun paholaisen

puutarha. Astinlauta johonkin vuodenaikaan; ohikulkumatkalla olevaan

talveen, seuraavaksi lähestyvään kevääseen. Kylmyys.

Ulkomaailma ilmestyy eteeni. Valppauteni vaihtelee, enkä ole jatkuvasti

vakaan tietoinen valintani riskeistä. Vaitonaiset puut ympärilläni kuitenkin

rajoittavat vapaata kulkuani, eikä asuinalueen kaavoitus tunne sääliä

yhtään enempää vaan tuntuu rytmittävän askeleitani. Alaraajojeni aikeiden

ja ristipaineiden alituinen kamppailu.

Varon ihmisen kohtaamista, sillä ilmeen muuttuminen ihmisen kasvoilla

saattaisi vaarantaa energiataloutemme saati sitten ihmisten väisteleminen

tuhansin ja taas tuhansin ylimääräsin liikkein. Tiedostan silmäysten ilmeiset

riskit. Tuntemattoman vastaanottavaisuuden etsimisen seuraamukset.

Kielen muuntuminen kanssakäymisessä, täytesanojen merkityksettömyys,

enkä tahtoisi kuulla omaa ääntäni ensimmäistä kertaa kolmeen päivään.

Tahdon heikkous ja potentiaalinen mukautuminen. Umpimielisyydestä

luopuminen. Oman mielen rapautuminen ja vääjäämätön apatia

ylivoimaisen edessä. Autuaan unohduksen putoaminen taskusta ja sen

peruuttamaton lipuminen ulottumattomiin hulevesien mukana.

Virhearvioiden lisääntyminen logaritmisesti. Varmojen totuuksien

suhteellisuus keinovalossa.

Palaan mukavuusalueelleni ja koetan pestä kaiken suihkussa pois, mutta

vieraan hoitoaineen tuoksu pääsee alveoleihini. Dissosiaationi tuntuu kohti

katsotulta ja kontaminoituneelta.

Tämä on syksy.

Eläinten paha tahto

Nykyajan lapset etsivät itseään maailmasta vailla kasvoja.

He uskovat kaiken olleen menneessä mustavalkoista ja tv-juontajan

nähneen kuvaputkesta ihmisten koteihin. Ennen öljykriisiä ja Biafraa jopa

hymyileminen koko kasvoilla oli hyväksyttyä, eikä puheensorina

keskeytynyt koskaan, ihmisen uteliaisuudesta puhumattakaan.

Pienenpienet kukkakärpäset saattoivat pistää vaarallisesti ja osalla

eläimistä oli paha tahto. Vanhemmat olivat erehtymättömiä ja

kuolemattomia. Kaninkolosta saattoi päästä uusiin maailmoihin.

Merkkijonoilla oli salattuja merkityksiä. Talot eivät voineet täälläpäin sortua,

toisaalta etäisiä paikkoja ei ehkä oikeasti ollut olemassakaan. Itse oli

haavoittumaton ja maailma illusorinen. Kaikki on aina ollut, kuten nyt.

Aikuisten maailma oli vaivatonta sivuuttaa täydelleen. Jääkaappi täyttyi

lempiherkuilla kuin itsestään ja rahaa oli seinän sisällä rajattomasti.

Tulevaisuus rajoittui seuraavan keksin syömiseen, minkä oli mieluiten

tapahduttava heti.

Evoluutioloikasta huolimatta kaikki lausuttu pätee; ihminen on vain

muuntunut digitaaliseksi. Ihmiset saavat toisiltaan kylmää olkapäätä kuin

maailma olisi päällystetty, vihamielisillä, pulupiikkeihin vertautuvilla

mekaanisilla viesteillä; älä nyt siihen jää. Läheiset lipuvat hiljalleen pois,

eikä muutosta edes pane merkille.

Hän on maailmassa itseään älykkäämpien lelujen ympäröimänä, hukassa

niiden keskellä, elämäntaidon rajoittuessa laitteiden käyttämiseen.

Ihmiskontaktit taas rajoittuvat teknisiin tukitoimintoihin.

Tekoäly on jo voittanut meidät, laitteet leikkivät meillä kuin omistamillaan

lemmikeillä, hallitsevat elämäämme, hakeutuvat kosketeltaviksi, ehkä

nauttivatkin siitä. Emme välitä tiedostaa tilannettamme ja kuvittelemme

tekevämme kaiken tämän vapaasta tahdostamme. Silmämme surkastuvat,

jos sinistä valoa ei saatavilla, vaara uhkaa. Muuten olemme sokeita

ympäristön tarjoamille virikkeille, eikä mielikuvitustakaan enää löydy

laitteiden tarjoaman keinomaailman ulkopuolelta. Lajin säilymisen kannalta

vielä välttämättömien vanhempien kanssa käytävä dialogi kuuluu: Voiks

kattoo tai pelata? Okei.

Hymyilevät paperikuviot tai muutkaan pyöreät muodot eivät enää kiinnosta

vastasyntyneitä, geenistömme ei katsele taaksepäin. Ihmishahmot

näyttävät turhan epämääräisiltä, eivätkä ne kiinnitä huomiotamme

välittömän tyydytyksen puuttuessa. Ihmiset ovat aivan liian arvaamattomia

sijoituskohteita, tunteiden tai minkään muunkaan.

Tyhmempikin tekee omat päätelmänsä ja ostaa uuden version.

Seksiä edes vallan välineenä

Taksikyytien täyttämien viikonloppujen tietää päättyvän aikanaan, kuten

käy kaikelle muullekin. Siis viimeistään keskiviikkona. Taksinkuljettaja on

asemassaan matkalla läpi tuiskeen tai pimeyden kuin aluksellaan halki

hyisen lähiavaruuden. Hän saapuu paikalle vähäeleisesti, vaikka uskoo

kyseessä olevan pelastajan toinen tuleminen, pohtii lapsenomaisesti,

olisiko kohtaaminen latautunut ja arvokas. Hän poimii epätoivoiset ja

uupuneet matkaajat kyytiin; turhautumisen ollessa vääjäämätön.

Hoipertelijat juuri ja juuri löytävät takapenkin, eivätkä tahdo pysyä istuma-

asennossa. Katse harhailee eri suuntiin, eikä kieli ole mitään tunnetuista.

Kuljettajan pettymys asiakkaisiinsa. Täydellinen hiljaisuus juuri, kun on yön

pimein hetki ja vaikea pysytellä valvetietoisuudessa. Tai humaltuneen

onnellisen estoton olotila ja kaikkivoipainen sopertaminen näennäisesti

järkeenkäyvistä hassutuksista, kun omaa suutakin kuivaa niin penteleesti.

Ennalta-arvattavat kysymykset yön hiljaisuudesta tai väistämätön ”oletko

isäntä vai renki”. Niin kuin työn vähyys ei kävisi muutenkin luonnolla. Saako

ampua?

Kysymykset voisi lähettää autiolle saarelle, jos sellaisia vielä on. Niiden

puutteessa Mururoan atollitkin käyvät, jos Ranska suostuu tekemään

kokeita ydinasepelotettaan uusiakseen.

Elämä ihmisineen on niin kovin ennalta arvattavaa. Atolleille voisi lähettää

myös tv:ssä kiljuvat yhdysvaltalaisnaiset ja räppäreiden laiskanrytmikkään

ääntelemisen. Väärinpäin pudonneet voileivät ja kadonneiden sukkien

parit. Mustat huulipunat. Perseen alle roikkumaan jääneen muodin.

Ajattelemattoman kopioimisen. Nykyajan lämpökynttilät turhan lyhyine

paloaikoineen. Kaikkien tuotteiden epäsopivat pakkauskoot.

Vaikeaselkoisen käsitetaiteen. Pakonomaisen pyrkimyksen pysytellä ajan

hermolla teknologian kehityksessä. Tietokoneiden toimintahäiriöt ja

ohjelmistoviat. Vikaan vieneen intuition, jonka oikeellisuudesta on

edelleenkin sitkeän vakuuttunut. Selän taputtamisen syleiltäessä.

Mannerjään hupenemisen ja passinhaun vaikeuden.

Miksei myös osaamattoman nasaaliäänen viljelemisen ja absoluuttisen

sävelkorvan taakan? Juurien ja siipien ainaisen epäsuhdan. Ajan hampaan

ikinuoren kaulalla. Niinku, liialliset, niinku, täytesanat. Päättymättömät

tarinat. Määränpään tuntemattomuuden. Liian monta kertaa virheellisesti

yritetyt pin-koodit. Ennenaikaiset valomerkit. Työhaastattelun, johon et

päässyt edes epäonnistumaan. Virheellisen minäkuvan hetkellä, kun saat

itsesi kiinni housut nilkoissa. Hupenevan tallennustilan. Vähemmistöjen

sorsimisen. Kaksinkertaisen rasismin. Vanhojen valokuvien haalistumisen.

Seksin käyttämisen vallan välineenä ja seksin käyttämättömyyden edes

vallan välineenä.

Muuta sinne ei tule lähettää, sillä luonto niillä main on kuulemma

haavoittuvaista.

Varvasamputaatio ja kihti

Tuntematon katsoi kohti ilman ennakkovaroitusta. Sokeaa uskoani ihmisten

erillisyyteen ei näemmä ollut riittävän huolellisesti testattu laboratorioiden

ulkopuolella, juuri siinä oven ulkopuolella. Vialliset, tuhoa kylvävät

opinkappaleet kaiken jatkumisesta tultaisiin arvioimaan puolueettomissa

olosuhteissa.

Ehkä on kohdattava tosiasiat, ehkä kaikki ei aina jatkukaan, kuten on ollut.

Ei se pelkästään huono asia ole, sillä saattaahan diabeteksesi edetä niin

onnellisesti, että tuntohäiriöt tai amputaatio lopettavat kihtivaivasi laakista.

Tai saat helpotusta rattiraivoosi, jos keskisormesi ei nivelrikon vuoksi enää

nouse yhtä terhakkaasti kuin aiemmin, eikä soveltuvuuttasi ratin taakse olla

alituiseen kyseenalaistamassa. Sinulta voi myös säästyä aikaa, jos

juoksuradalla jo lähtöviivan ylittäminen saa sinut hengästymään, tuo

harjoitus riittäköön.

Ei haittaa, jos et enää kuule heinäsirkkojen ääntä, sillä hyönteiset eivät ole

EU:ssa hyväksyttyä ravintoa ensinkään, eikä savukkeen palamisen rapina

tai savun kiemurteleminen ilmassa ole sittenkään kovin tarpeellisia

havaintoja nykymaailman ristipaineissa. Jos käsivarsiesi pituus ei enää riitä

näön tarkentamiseen, saatat saada helpotusta maailmankirjallisuuteen

liittyneisiin syyllisyyden tunteisiisi. Jos tuttu oksanhaara on liian korkealla

kiivettäväksi, et ainakaan putoa sieltä alas.

Viimeistään hampaiden mustuessa ja ikäpyramidin kääntyessä päälaelleen

on syytä varautua muutoksiin. Kaikki luulevat korviesi äkkiä kasvaneen ja

hiustesi harmaantuneen yhdessä yössä ja saat näin kunniallisen keinon

ulkonäköpaineistasi luopuaksesi. Jos teet edestakaista liikettä vain

hampaita pestessäsi, saatat välttyä jännetupin tulehdukselta. Lapsesi saa

jo päättää ihan itse ihonsa läpäisemisestä ja olet vailla sananvaltaa,

kokoeron vuoksi myös ilman väkivaltaa ja saat näin rauhan. Säästyt

muutamalta käynniltä roskiksella, jos harjaasi ei enää viikkokausiin ole

takertunut hiuksia, koska niitä ei ole. Joudut hienomotorisin perustein

palaamaan tarralenkkareiden käyttämiseen, mikä voi osaltaan helpottaa

holtittoman verenpaineen hallinnassa.

Sinulle on saattanut kertyä aikamoinen kokoelma tuntemattomien

ikääntyneiden valokuvia, joita esitellen saat karkotettua jälkikasvusi

liepeiltäsi, kun alat heihin väsyä. Avaanpa kansion.

Sielun voyeristi

Vetäydyin omaan maailmaani keittiön pöydän ääreen olutta juomaan,

tylsistynyt ilme kasvoillani ja koetin kadottaa identiteettini. Parhaimmillaan

henkilöllisyytensä muistaa vain, jos sattuu olemaan nuori ja joutuu

esittämään paperinsa kaupan ruokalähetille lisää kaljaa saadakseen. On

hyvä istua hiljaa ja pysytellä pois ikkunoiden lähettyviltä, vaikkei niistä

yleensä sisään näkisikään. Alituiseen pelkäät jonkun harjaantuneen

voyeristin katsovan sieluusi ikkunaruudun läpi. Tai pelkäät, ettei ole mitään

nähtävää. Ainoa syy ikkunoiden pesemiselle voisi olla omien heijastusten

välttäminen, ne kun tuntuisivat yksityisyyden loukkauksilta, kun sellaista

vähiten odottaa. Jos pesuhommiin sattuisi ryhtymään, olisi työ paras hoitaa

yön pimeydessä, etteivät naapurit vain näkisi kiinnostaviksi luulemiaan

elonmerkkejä henkilökohtaiselta reviiriltäsi.

Sitä asuu maailmassa, joka ei oikeasti tarvitse tai halua sinua, muttei ole

koskaan kertonut syytä tähän, joten päädyt itsekin kääntämään sille

selkäsi. Peilit seinillä on käännetty nurinpäin, kenties rikottu, mutta sentään

säilytetty aiemman elämäsi lapsen uskon vuoksi. Josko sittenkin, muttet

usko tähän sisimmässäsi. Naapuritalon ikkunoiden pimeät ruudut

lohduttavat selittämättömästi, muttet vaivaudu tai tohdi muutoksen

mahdollisuuden pelossa tutkimaan tätäkään mielesi sopukkaa. Päivän

sisällöksi riittää aivan hyvin, että harjoittelee tupakoimaan vasemmalla

kädellä tai tekee ennätyksiä, miten pitkäksi saa savukkeen tuhkan

kasvamaan sen putoamatta hallitsemattomasti. Myös humalatilan

optimoinnissa kehittyy; kakkos- tai viidennen juopottelupäivän

päihtymyksen optimoiminen juuri sopivaksi oman suosikkiohjelmasi

katsomisen kannalta ja ohjelma voi olla yhtä hyvin aamun tv-shop kuin

suurella rahalla tuotettu kansainvälinen menestyskin.

Tv tuijottaa sinua intensiivisesti ja yrität näyttää rauhalliselta kuin

tupakkakauppias erikoisliikkeessään. Asemassa, missä rakennuksen

kivijalassa tuoretta tupakkaa tai kahvia päivät läpeensä haistellut ei voi

näyttää muulta kuin rauhalliselta. Hän tuntee valikoimansa sekä kykenee

silmät sidottuina ja vain vasenta kättään käyttäen löytämään hyllyrivistöstä

tietyn tupakkalajikkeen tai hopeoidun, juuri tietyllä hevosaiheella koristellun

bensiinisytyttimen asiakkaan sellaista umpimähkään pohtiessa. Sellaista

tapahtui aikana, jolloin kivijaloissa vielä oli erikoistuneita myymälöitä,

aikana, jolloin rakennuksissa vielä oli kivijalat.

Tänä päivänä asiakas ei pääse samalle luontevuuden asteelle. Hän

saapuu liikkeeseen kuin pakon edessä, kävellen kömpelösti kuin alleen

olisi äkisti kasvanut toinenkin vasen jalka askellusta häiritsemään.

Kasvoillaan on ilme, vaikkei haluaisi ja se on vaivaantunut kuin miehellä,

joka käy itsensä kanssa jaakobinpainia, miettiessään, pitäisikö perhettä

lähteä viemään hektiseen yleisötapahtumaan vai kenties vaikkapa nostaa

jalkansa ylös, avata olut tai grillata. Sitä tuntee olevansa oman

mukavuusalueensa ulkopuolella, kun tähän saakka on saanut elää kuin

eteisen ovi, jonka liike on edestakainen ja estyneellä tavalla

ennakoitavissa.

Siirrän painoani ja tuoli narahtaa. Elonmerkki. Pelästyn hieman.

Pohjois-Korean ohjuskokeet

Huomasin loman olevan päättymäisillään, eikä tosiasia tulisi muuttumaan.

Halusin kuitenkin siirtää tämän ja muutkin käytetyt ajatukseni toisaalle. Olin

lopen kyllästynyt niiden läsnäoloon.

Mikä neuvoksi? Onhan ihminen kautta aikain koettanut tyhjentää mieltään

eri keinoin. Kemiallinen turtumus, tehokkaassa mantrassa pitäytyminen,

tee-se- itse -aivosiirrännäinen aasialaisesta markkinakojusta, yllättävä

juoksupyrähdys ja muina miehinä vihelteleminen, äänteleminen kyyhkysen

tapaan haukan ilmaantumisen toivossa, itseruskettavien voiteiden äkillinen

käyttö, jotta ajatukset eivät tunnistaisi lähdettään, tajunnantilan

muokkaaminen vaikkapa hyperventiloimalla vai napakka isku päähän?

Päätöksentekoavaruuteen eksymisen todennäköisyys oli kohonnut

riskiluokkaan, mikä ei ainakaan parantanut tilannettani.

En tuntenut onnistuvani pyrkimyksissäni, sillä ajatukseni olivat oppineet

levitoimaan yläpuolellani jo aikaa sitten. Nyt ne kulkivat rimpuillen

mukanani kuin matkalaukku, jossa on rikkinäiset pyörät vastakkaisissa

kulmissa.

Mieli on täynnä ihmiselle vieraita, pettäviä, huonosti yhteensopivia ja

havaintoja vääristäviä ajatuksia. Innokkaita ja menestysreseptillä matkaan

lähteneitä ajatuksia, jotka nousevat hetkeksi lentoon, mutta räjähtävät

kappaleiksi jo lähietäisyydellä kuin Pohjois-Korean varhaiset ohjuskokeilut

tai kuin ilotulitusraketit, jättäen jälkeensä vain hangen päällä lepääviä

mustuneita hylsyjä, jotka vielä viikkojenkin jälkeen kiukuttavat yliherkkiä

koiran omistajia. Hääkakkukoristeltuja ajatuksia, jotka etäältä katsottuina

saattavat miellyttää silmää ja kohentaa mielialaa, mutta tarkemmin

tarkasteltaessa kaikki ylenpalttinen krumeluuri saa makeannälkäisenkin

viimeistään pääaterian jälkeen menettämään ruokahalunsa.

On muodollisesti istuvia ajatuksia kuin pilkullinen pyjama, joka on huonosti

nukutun yönkin jälkeen kuin pakasta vedetty, kuosin saattaa kelpuuttaa

vain näkökyvyttömyydellä siunatut. Ja tietysti salakavalasti kelvollisten

ajatusten joukossa ja hiljalleen niiden elinvoiman imevät ajatukset, jotka

kasvavat kuin rikkakasveina kukkapenkin varjoissa, mistä kukaan ei niitä

huomaa tai tule näennäisen vaarattomina kitkeneeksi, mutta joiden saattaa

ulkopuolelta tarkasteltuna havaita muuttaneen koko arvojärjestelmän tai

persoonallisuuden hiljalleen toisenlaiseksi.

Immuniteettini oli rauennut ja palasin arkiaskareiden pariin.

Epäoikeudenmukaisessa maailmassa

Maisema lipuu ohitse. Betonilaatan sinnikkyys ja sen kokema ylenkatsonta.

Laiturilla lojuu kulutushyödykkeitä, jotka harmittavat ohikulkijaa.

Kukapa säälisi kerran riemulla tervehdittyä oluttölkkiä äkillisen

arvonalennuksensa vuoksi? Tölkkiä, joka viskataan asemalaiturille

hermostuneena junan saapuessa aivan odotetusti ja aikataulunsa

mukaisesti. Viimeiset, kiireiset kulaukset ovat ahnaita ja

velvollisuudentuntoisia, nautinnon tehdessä tilaa pakonomaisuudelle. Ei se

hyvältä maistu ja pian kaikkensa antanut, suunnittelijan pöydällä ylpeyttä

tuntenut muoto lojuu tuulen riepoteltavana hyisellä laatoituksella. Hyvällä

tuurilla joku poimii sen ja vie kotinsa lämpöön mukanaan ja rakastaa sitä

taas hetken, kunnes taas muuttaa mielensä ja kiroaa valumia

palautusautomaatilla. Huomaamattomiksi jääneet valumat pilaavat

parisuhteen tai ehkä ympäristöteon suorittanut teinimutanttininjakilpikonna

joutuu arestiin, puhutelluksi, ellei ikävämmän, epäoikeudenmukaisen

sanktion kohteeksi, kun hyvää tarkoittanutta syytetään kaljoitteluun

sortumisesta jälleen kerran väärin perustein.

No, maailma on ollut täynnä epäoikeudenmukaisuutta aina Josef K.: n

ajoista. Tällaisena aikana ihminen saattaa tulla poistetuksi lentokoneesta

tai junasta ilman syytä, pääsy baariin evätään. Voi tulla oikeudettomasti

kaltoinkohdelluksi luutuneen virkailijan taholta. Sivuutetuksi nimitysten

suhteen. Ylennykset. Parinmuodostus. Musiikkiasi ei näinä aikoina kannata

julkaista. Kustannussopimusta ei löydy. Tärkeiden picnic-kutsujen

onnistumisen pilaa teeskentelemättömän pahantahtoinen vesisade.

Tanssiaskelet eivät enää löydä jalkoihisi, vaikka joskus olivat niissä.

Ranskanleivän hinta noussut, kun olet juuri saanut tarvittavat hilut kasaan

niitä tyhjiä tölkkejä keräämällä.

Ihmisen valtaa outouden tunne – ei minkään tunteen tilalle. Mihin enää

luottaa? Missä oikeus? Kuka ajaisi asiaasi eriytyneisyyteen kasvaneessa

ajassa, kun auto ei starttaa, vaikka valot vain unohtuivat ihan vahingossa

päälle. Parisuhteesi osoittaa entistä selkeämpiä purkautumisen merkkejä,

vaikka väitetty virheesi oli silkka vahinko ja varmaankin joku neurologinen

häiriö, mistä ei voi itse olla vastuussa. Myöhästyt, vaikka mielesi lähti

melkein ajoissa liikkeelle.

Syyn ulkoistaminen ja minää tukeva attribuutio. Mitä, jos maailmankuvasi ei

niistä huolimatta enää sovikaan yhteen vallitsevan todellisuuden kanssa?

Viheltelen.

Hapuilevat seksikokemukset

Istun alas, sillä en pääse kotiin aivan vielä.

Ilta-ajan ja taloustaantuman vuoksi vaikeneva kauppakeskuksen läpikulku.

Osa-aikamyyjien huoli huomisesta, koska huominen tulee

kuitenkin.Odotan.

Roskakorien tyhjyydentunne. Niitä ympäröivä siivottomuus, ihmisen

osumatarkkuus ja motivaation puute. Lattialle pudotettujen roskien

hylkäämiskokemusten syvällisyys. A-mainosten haara-asennon jähmeys

kuin matkisivat spandex-housuisia hevikitaristeja, toisaalta ne herättävät

myös piinaavia muistoja ensimmäisestä, kömpelönhapuilevasta

seksikokemuksesta, minkä koetan aktiivisesti unohtaa. Portaiden pyyteetön

kaksineuvoisuus, antava osapuoli ja kaiken mahdollistaja.

Pelonsekaisin tuntein keskuksen läpi kulkevat äidit ja tyttärensä. Taskussa

olevan puhelimen tunkeutuminen tietoisuuteen alituiseen. Kauppakassien

painon salakavaluus. Hikikarpaloiden sopeutumattomuus virkistykseksi.

Huolettomat koirat haisevassa maailmassaan ja ominaishajuaan

piilottelevat talutettavansa.

Lehdenriekaleiden kaipuu ykseyteen, kenties ajattelevat ekologisesti.

Kuulutusten kaikuminen elottomista pinnoista ja äänihavainnon olemus

ilman kokijaa. Täysvalaistus ei kenenkään nähdä. Pölyyntyvä karuselli.

Resursoimaton remontin tarve. Vanhentuneet hiustyylit mainoksissa.

Humalaisen tyhjä katse ja kasvonilmeiden autonomia.

Infrastruktuurin huomaamattomuus. Läpikulun sujuminen ajattelematta

mitään. Hissin toive täydellisestä äänettömyydestä. Liukuportaiden

päivittäinen kiusaantuminen poikien juoksemisesta vastakarvaan ja

maailmanjärjestyksen kyseenalaistamisesta. Automaattiovien kurinalaisuus

ja pyrkimys oikea-aikaisuuteen. Kattopalkkien väsymättömyys.

Lattialaattojen symmetria. Elämän hauraat tarttumapinnat.

Kävelen pois. Hiljaisuutta rikkomattomat kumipohjani. Vesilätäköiden

pinnan rauhoittuminen sateen puuttuessa.

Oikea hetki

Suljin silmäni ja koin selvänäkemisen hetken.

Hain muistista myös hetken, jolloin Aurinko värjää ihmisen purppuralla.

Jännityksen hetken ennen riisuutumista.

Hetken, kun uni melkein alkaa.

Kun alat tuntea päihtymyksen.

Kun saavutat horisontin tai tärkeä sopimus sinetöidään.

Hetken, kun viimein saat savukkeesi syttymään tempoilevasta tuulesta

huolimatta.

Kun lopputekstit tai summeri pelastavat sinut.

Saat avaimet käteesi.

Kun erotat olennaisen tai jyvät akanoista, mikäli tämä sattuu olemaan

kannaltasi tarpeellista.

Kun löydät rikkaan sieniesiintymän ilman ponnisteluja.

Hetken, jona luulet päätelleesi mysteerin murhaajan henkilöllisyyden, mutta

olet huojentuneena väärässä.

Kun näet ihmisen silmistä hänen sisäänsä.

Kun palaat elävien kirjoihin leijuttuasi potilashuoneen katon rajassa niin,

että päätäsi huimaa edelleen hieman.

Lomarahat pelastavat taloutesi.

Kun löydät seesteisyytesi jälleen ja ymmärrät, ettei uusi kellon

vilkaiseminen nopeuta ajan kulkua sitten lainkaan.

Ilma seisahtaa viereesi jättäen usvan, eilisen raikkauden rippeet ja sikarin

tuoksun seuraksesi.

Kun kaste ehtii kuivua, eivätkä kenkiinkatsojat voi aavistaa sinun

leikanneen nurmialueen poikki ilman maanomistajan lupaa.

Kun siistit kivet penkiltä viereltäsi vain siitä syystä, ettei seuraavaksi

saapuvan tarvitse tätä tehdä.

Kun näet sinua kiusanneen kärpäsen viimein takertuvan perinteistä

kärpäspaperia simuloivaan teippiin, teippiin, jota olet vihannut jo viikkojen

ajan.

Joskus hetki lyö. Joskus käännän toisen posken.

Optimismin vieraus

Neljä kiskoparia kulkee rinnakkain pohjoiseen ja etelään. Ne on ehkä

asennettu maahan muistuttaakseen meitä samansuuntaisista

elämistämme, mutta ne eivät koskaan kohtaa. Jos etäännyttää itseään

riittävästi, saattavat ne näyttää säännöllisiltä kudelmilta kuin hämähäkin

seitti, mutta yhtyminen on vain harhaa, kuten ihmisten omissa

suhteissaankin.

Laiturilla ihmiset hyvästelevät toisensa muodon vuoksi. Luvataan ikävöidä,

pitää yhteyttä ja antaa anteeksi valikoituja pahoja tekoja. Kuuluu

protokollaan, että matkan ja erossa olemisen alla teeskennellään

perheonnea, jota ei ole kuukausiin ollut. Anteeksianto, liekö sittenkään

todellista? Käytännössä luvataan olla ottamatta ikävää asiaa esille, mutta

millaisin kustannuksin? Pahoin pelkään, että ns. anteeksiannon

sivutuotteena ihminen uhraa itsensä ja joka tapauksessa kantaa oman

taakkansa yhtä raskaana kuin aiemminkin.

Unohtaminen sen sijaan on rehellistä; se vain tapahtuu, teeskentelemättä.

Unohtamista tavoitellaan, anteeksiantoon päädytään, muttei missään

nimessä tulisi tyytyä ilman aitoustodistusta. Ja kuka senkin myöntää,

onhan ihmisen sisin hänelle itselleen vieras, vaikka ihminen on

pohjimmiltaan kaikkialla samanlainen, eikä ole muuttunut vanhoista

kirjoituksista muuten kuin tekstinkäsittelyn kätevyyden verran.

Istahdan hetkeksi penkille vihertävien niittyjen keskellä. Tuuli saa

kasvuston jalkojeni juurella väreilemään ja kaikki apilat näyttäytyvät

nelilehtisiltä. Vain itseään varten pukeutunut nainen hymyilee ilman

näkyvää tarkoitusta. Taivaalla lipuu kuumailmapalloja niin kovin

rauhallisina. Päivä vaikuttaa hieman liiankin kirkkaalta, jotta myrskytuulia

kannattaisi jäädä odottamaan. Itsensä lailla minua homoseksuaaliksi

luulevat katseet tekevät vakaan käsitykseni omasta kelvottomuudestani

kyseenalaiseksi.

Vieras optimismi tunkeutuu mieleeni, enkä ole valmistautunut taistelemaan

ylivoimaista vastustajaa vastaan enempää kuin savukkeesta karistettu

tuhka sadesäällä.

Miten päästä takaisin turvalliseen olotilaani? Neurokirurgisen tarkat viillot

saisivat varmuudella suunpieleni haluttuun asentoon. Indigonsinisenä

välkehtivä terä läikkyy valoa, mutta jätän sen rauhaan. Litsari? Boottaus?

Potku kylkeen kuin ikälopulle kuvaputkitv:lle? Hankala suoritus ja hieman

hassunkurinenkin; olisi saanut luvan onnistua.

Olet, mitä syöt

Kävelin. Tein sitä vain siksi, että Kwai-joen sillan teemamusiikin loputon

vihelteleminen tuntuisi perustellummalta. En voinut lopettaa, sillä aina kun

kappale päättyi, olin väärässä paikassa ja oli aloitettava alusta ja ilman

viheltämistä käveleminen tuntui jokseenkin tarkoituksettomalta. Olinkohan

kadottanut itseni, kuten parhaat itämaiset mietiskelijät, jotka menevät niin

syvälle itseensä, etteivät enää halua löytää reittiä ulos? Kaikki jatkuu, kuten

on tarkoitettu, tiedätte kyllä, mistä puhun. Koirat haukkuvat, karavaani

kulkee, eikä se onnistu ohittamaan kyläpahasta salassa haukunnan vuoksi.

En mitenkään kadehdi karavaanareiden osaa muutenkaan, mutta

valintojensa kanssa on elettävä. Ei kai puolimatkassa voi enää kääntyä,

pyörtää päätöksiä ja luovuttaa, kun on jo ponnistellut niin paljon. Sopisin

sittenkin pelikoneen kohderyhmäksi tai elämänkumppaniksi. Mahtaisi olla

jännittävää.

Näin rakastavaiset, jotka kohdatessaan kiirehtivät toistensa luokse, vaikka

olisivat ehtineet kävellenkin. Näin hyvinvointiyhteiskunnan, joka puuskutti

kävellessään, eikä jono lonkkaproteesileikkaukseen vain ottanut

lyhetäkseen. Näin matalakasvuisen yksilön, jonka hampaita ei ollut vielä

oiottu kauneusihanteen mukaisiksi.

Yksi koira haukkuu suoraan kohti, luullen minua myllyn läpi jauhetuksi

lihavalmisteeksi. Keskityn ja ponnistan oikeansuuntaisesti, käyn

peremmälle hampaiden vahingoittamatta orvaskettäni juurikaan. Teen

kiertokäynnin verenkiertoelimistössään, mutten saa omistajaa kiinni

veronkierrosta. Kaikki kunnossa, mutta neliosaisen sydämen läpäiseminen

ei ole aivan helppoa tekemättä itse koiralle tarpeetonta haittaa.

Sitä kuulemma on, mitä syö. Kuninkaallisille ja huippu-urheilijoille tarjoillaan

urheita leijona, koska asenneilmapiirin muutos kannibalismilinjaa

suosivaksi odotuttaa itseään piinaavasti. Ei tuokaan ruokavalio vastannut

odotuksia ja luonnetta koetellaan. Mikä neuvoksi? Tyytyäkö osaansa

nykyisyyttä ehyemmässä menneisyydessä? Jos minä kysyn, kuka vastaa?

Onko siellä ketään? Vastausta ei kuulu, kuten oletinkin, se on kaikki tässä

nyt.

Et halua päästää itseäsi helpolla, kuten et ole aiemminkaan päässyt ja alat

koota palapeliä kuvapuoli alaspäin. Kärsivällisyys vain kaikuu korvissa

turhan yksinäisenä sanana. Yksinäisten listaan kuuluu myös ihminen,

päihderiippuvuus, rehellisyys, päänsärky, puolimatka, pyykkitupa ja

kanttarelliesiintymä.

Nam. Uusia perunoitakin kesän juhlan koittaessa.

Jono lonkkaproteesileikkaukseen

Sunnuntaiaamun kiireettömyys. Raukeaa kokemusta eivät villieläimet

ympärilläni voi tavoittaa, pidän sen omanani.

Mikään minussa ei sano ”ei enää”. Silta jaksaa kantaa minut, eikä väsähdä,

vaikka jään nojailemaan kaiteeseen. Hiljalleen lipuvat autot. Ajoteiden

pehmeät kaaret. Kaivonkansien symmetria. Havainnoiksi järjestyvät

aistimukset. Kaikki on kohdallaan.

Uni on minussa, mutta sen aika ei ole aivan vielä. Kaiken pitkät varjot, jotka

saavat omistajansa kalpenemaan kuitenkaan aiheuttamatta liiallisia

kateellisuuden ilmaisuja. Ilmassa leijailevat siitepölykimput, varhaiset

etsivät omaa paikkaansa. Näkymättömät hiukkaset eivät häiritse niitä

inhaloitaessa. Varjot lyhenevät hiljalleen Auringon pitäessä asemansa,

eivätkä valonsäteet hermostu heijastavista vaatteistani, vaikka hidastankin

niiden kulkemistaan kohti määränpäätään. En voi jäädä tähän partaa

kasvattamaan.

Varjoisalle tieosuudelle siirtyminen ei tunnu hassummalta sekään.

Ihmisolentoa kaihtamattomat linnut tekevät omia, tärkeinä pitämiään

asioita. Hihnan päässä omistajiaan oikealle reitille ohjaavat lemmikkikoirat

tietävät, mitä tekevät.

Kengät hoitavat leiviskänsä ja kuljettavat minua moitteitta. Ajattelen

vuoteissaan kiemurtelevia ruumiita ja liinavaatteidensa kuvioinnin laajaa

kirjoa. Muskariini-, histamiini- ja muut reseptorit kamppailevat tasavahvoina

ja saatan keskittyessäni kuulla synapsirakojen loiskinnan.

Juna saapuu ajallaan, rataverkkokin on ilmeisesti tänään kunnossa.

Lopulta rauhoitun ja kirjoitan monta z:aa peräkkäin.

68. Kävelin. Tein sitä vain siksi, että Kwai-joen sillan teemamusiikin loputon

vihelteleminen tuntuisi perustellummalta. En voinut lopettaa, sillä aina kun

kappale päättyi, olin väärässä paikassa ja oli aloitettava alusta ja ilman

viheltämistä käveleminen tuntui jokseenkin tarkoituksettomalta. Olinkohan

kadottanut itseni, kuten parhaat itämaiset mietiskelijät, jotka menevät niin

syvälle itseensä, etteivät enää halua löytää reittiä ulos? Kaikki jatkuu, kuten

on tarkoitettu, tiedätte kyllä, mistä puhun. Koirat haukkuvat, karavaani

kulkee, eikä se onnistu ohittamaan kyläpahasta salassa haukunnan vuoksi.

En mitenkään kadehdi karavaanareiden osaa muutenkaan, mutta

valintojensa kanssa on elettävä. Ei kai puolimatkassa voi enää kääntyä,

pyörtää päätöksiä ja luovuttaa, kun on jo ponnistellut niin paljon. Sopisin

sittenkin pelikoneen kohderyhmäksi tai elämänkumppaniksi. Mahtaisi olla

jännittävää.

Näin rakastavaiset, jotka kohdatessaan kiirehtivät toistensa luokse, vaikka

olisivat ehtineet kävellenkin. Näin hyvinvointiyhteiskunnan, joka puuskutti

kävellessään, eikä jono lonkkaproteesileikkaukseen vain ottanut

lyhetäkseen. Näin matalakasvuisen yksilön, jonka hampaita ei ollut vielä

oiottu kauneusihanteen mukaisiksi.

Yksi koira haukkuu suoraan kohti, luullen minua myllyn läpi jauhetuksi

lihavalmisteeksi. Keskityn ja ponnistan oikeansuuntaisesti, käyn

peremmälle hampaiden vahingoittamatta orvaskettäni juurikaan. Teen

kiertokäynnin verenkiertoelimistössään, mutten saa omistajaa kiinni

veronkierrosta. Kaikki kunnossa, mutta neliosaisen sydämen läpäiseminen

ei ole aivan helppoa tekemättä itse koiralle tarpeetonta haittaa.

Sitä kuulemma on, mitä syö. Kuninkaallisille ja huippu-urheilijoille tarjoillaan

urheita leijona, koska asenneilmapiirin muutos kannibalismilinjaa

suosivaksi odotuttaa itseään piinaavasti. Ei tuokaan ruokavalio vastannut

odotuksia ja luonnetta koetellaan. Mikä neuvoksi? Tyytyäkö osaansa

nykyisyyttä ehyemmässä menneisyydessä? Jos minä kysyn, kuka vastaa?

Rikkakasvien puolustuspuheenvuoro

Livun eteenpäin huomaamattani, ei-kenenkään lävitse, elämän täyttämänä

ja täysin varattuna kuten yleensä vain bajamaja voi olla. Omassa

rajattomassa epämääräisyyksien kokemuksessani, empiiristen havaintojen

tavoittamattomissa, elintärkeiden ihokaistaleiden pidäteltävänä. Silti kuolen,

kuolen ja kuolen täsmälleen nuolen osoittamassa suunnassa,

ennennäkemättömän tulevaisuuden kynnyksellä. Säteiden ohittaessa minut

oikealta ja vasemmalta, valon salakavalasti hiipuessa ja varjojen

pidätellessä itseään, housuihin piirtyneiden tuhrujen unohtaessa itsensä

onnellisesti, elementtien löytäessä sen kaivatun, vakaan tasapainonsa.

Taivaalla tummanpuhuvilta revontulilta näyttävät lepakkojen parvet tekevät

ennakoimattomia, mutta symmetrisiä liikkeitä, eivätkä pahastu katselijoista.

Kaikki, mitä kannan ja kuinka kauan, taakan kantamisen keston

määritellessä miehuuteni tai olemassaoloni ja samalla kaikki, mistä luovun

vastoin parempaa ymmärrystä. Mikä suodattuu munuaisten alkukierrosta

vapauteen tai tihkuu ihon läpi kankaan koskemattomuutta terrorisoivin

pisaroin.

Olen tässä hetkessä kiinnostunut rakastavaisten kohtaamisesta ja katselen

tilannetta lehvien suojasta, turvallisesti tarkkuuskiväärin kantaman

ulkopuolelta. Vakuutun jonkin osan minusta olevan ainakin

puolikuolematon ja uskallan hengittää jälleen. Rikkakasvit yrittävät

oikeuttaa olemassaolonsa ja puolustavat paikkaansa vihreydellään. Jokin

tarina kertoo minussa itseään kertomasta päästyään, muuttuen hiljalleen

kansanperinteen seuraavaksi vaiheeksi. En jaksa jäädä moittimaan kuusta,

joka pudottaa käpyjään tieosuuksille, kaipa nekin joku korjaa talteen

hyödykkeinä, kunhan energiakriisi vain etenee suotuisasti. Ruohomättäät,

leikkurin teurastamat. Mielessä nostattavat kertosäkeet ja ne, jotka vaativat

kymmenpyöräisen sora-auton siirtyäkseen sujuvasti paikasta toiseen.

Sävelet livahtavat verenkierrosta suoraan aivoihini, koska olen hyvissä

ajoin puhkonut veri-aivoesteeni parsinneuloilla napakoin ottein. Mekaaniset

liikkeet, jotka jatkavat ja jatkavat sovituilla radoillaan. Jäätelötikku

tuntemattoman suussa saa hänet tarrautumaan äskeiseen, makoisaan

nautintoon ja varhaisempiin kokemuksiin tyydyttyneisyydestä.

Iskemättömien sormenpäiden toive diabeteksen säilymisestä

diagnosoimattomana tai ainakin hoitamattomana piittaamattomuudessa.

Kuulutusäänen järkähtämätön varmuus seuraavasta asemasta herättää

minut ja ohjaudun ovelle.

Hajun ja ihmisyyden poistava suihke

Astun ulos ovesta siirtyen epämukavuusalueelle, koska niin kuuluu tehdä.

On se sitten rutiineista poikkeamista, boxin ulkopuolisia lähestymistapoja

tai häkin kalistelemista pahaenteisesti. Ulkoisten paineiden, sovittujen

tapojen ja ahdasmielisten normien vuoksi epämukavuusalue kattaa kaikki

tunnetun maailman mantereet. Autuaita ovat syvämeren eliöt sekä uinuvat

hylyt tuntemattomilla sijainneillaan Itämeren tai Laatokan pohjassa.

Toistensa vaikutuspiiriin altistuvat ihmiset ovat vaivautuneisuudessaan kuin

kaikkien huomion keskipisteessä tuskailevat nuorukaiset omana

valmistumisen juhlapäivänään. Tilanne, mistä pakenisi heti, jos se vain olisi

mahdollista. Epämukavuus on kuin vasta hankittu, yllä roikkuva puku,

missä roikkuu hintalappu ja lahkeet ovat sittenkin liian lyhyet kuin

Nykäsellä. Ainoa, joka istuu on solmio, mutta sekin kuristaa kurkkua kuin

murhanhimoinen. Hikikiekkojen voi tuntea laajenevat vääjäämättömästi ja

tavoittelevan halkaisijaltaan kulmapizzerian tuotosten kunnianhimoisia

mittoja. Seura on väärää, olotila linjassa ja pelastuskapselit on laukaistu

saavuttamattomaan tyhjyyteen. Sukupuolinen tasa-arvo toteutuu, eivätkä

neidot törmää lasikattoon aivan vielä. Uudet korkokengät eivät sittenkään

ole ne mukavimmat, olisihan niitä voinut sisäänkävellä samoin kuin

lenkkitossuja ennen suoritusta. Olemus lonksuu vaarallisesti, nilkat

huojuvat kuin norja virpi, joka kantaa raskasta taakkaa silmujen

puhkeamisen alla. Tyvitumakkeet laulavat pikkuaivojen kanssa

melankolista kansansävelmää syvistä vesistä, eivätkä ole enää aikoihin

uskoneet pelastukseen.

Kivuliailta rakoilta eivät säästy jalat, eikä ruhjoutunut mieli. Sukulaisten

teeskennellyn hyväntahtoiset, mutta tunkeilevan ohjailevat kysymykset

tulevaisuudesta, joka on muutoinkin pelottavan avoin, eikä itse ole

välttämättä vielä edes valinnut tulevaisuuden elämistä. Selitykset ja

vastaukset ovat vältteleviä, hiomattomia, varautuneita, koska on vasta itsen

heräämisen kynnyksellä ja tahtoisi lähinnä vetäytyä omaan rauhaan ja jos

tämä ei ole mahdollista, toisten samanmoisten tuuliajolla ajelehtivien

pariin.

Kävelen. Varautuminen pahimpaan on aina viisainta. Pidän katseeni

yllättävän nuolisateen varalta ylhäällä, vaikka osumien varalta kaivamani

reiät kehossani ovatkin jo arpeutuneet. Enkä muutenkaan koe olevani

paikalla, sillä suihkutin ylleni tavanomaisen annoksen saniteettitiloihin

tarkoitettua, hajun ja ihmisyyden poistavaa suihketta. Lopetan

yhteyttämisen ja katoan jäljettömiin.