Vieroitushoidon epäonnistuminen

Olin jo antautunut sateisen keskiviikon vietäväksi, mutta tästäkin huolimatta

kello seinällä tuotti hetki toisensa perään pettymyksen. Annoin sille pahaa

silmää ja ilmeilin niin, että kollega epäili työkykyäni. Mikään ei auttanut.

Kello oli aina vähintään yhden minuutin liian vähän. Alkoi harmittaa kuin

virolaista rakennusmiestä, joka on tehnyt lattiakaadot väärin, eikä nyt

pääsekään kotiin tai kun viikonloppuloma evätään varusmiehiltä pihalla jo

rivistössä seistäessä. Tai sitten olin kuin mänty, joka on menettänyt

ylimääräisiä käpyjä myrskyssä.

Onhan noita aiheita, kuten proletariaatin kokema työelämän kurjistuminen,

tappiolliseksi osoittautunut huutoäänestys, ainoa -vielä juuri äsken vapaana

ollut- parkkiruutu, eksyminen juuri ennen Eldoradon löytämistä,

hukkumakuolo, lintuemon menehtyminen aliravitsemukseen kesken

ruokinnan, veritahra hihansuussa kesken hyvin alkaneen vieroituksen,

autossa rypistynyt tai kaapissa kutistunut juhlamekko, osakkeiden kurssien

vapaa pudotus, maalipinta joka ei sittenkään kestänyt isältä pojalle,

äskettäin avatun koulun sisäilmaongelmat, kirjoitusvirhe tatuoinnissasi, liian

suuret lukemat kellon näytöllä tätä kiireisempänä hetkenä, täiongelma,

virheellinen ratkaisusi vesiliirtotilanteessa, rakkaasi pois kääntämä katse,

ennenaikaisesti neulasensa pudottanut joulukuusi, valkohain ylivertainen

uimataito ja haluttomuus ryhtyä kasvissyöjäksi vakaumuksellisista syistä,

perheenjäsenen paljastuminen pedofiiliksi, vanhan suosikkisi heikko

lavakunto, suuryhtiöiden haluttomuus viedä lääketutkimus loppuun,

riitasointu, nurmikko joka ei itänytkään, euforisoivien analgeettien

väärinkäyttö ja riittämätön teho, puuttuva auto tärkeän palaverin alla

räntäsateessa, liian kirkas valo tunnelin päässä hetkellä, jolloin ei enää

palata, ratkaisevalla hetkellä loppunut virta puhelimestasi, havainto siitä,

ettet enää pääsekään ylös taloutesi mukavimmasta nojatuolista,

otsoniaukko muuten kauniilla taivaalla, väärille korville tihkunut ovikoodi,

liian pieneksi osoittautunut puuliiteri tai rikki kivittäminen. Tai tilanne, missä

tulee laittaneeksi epähuomiossa sienivoidetta makulopapulaariselle

ihottumalle ja kortisonia peräaukon fissuuraan, luullen sitä tavanomaiseksi

peräpukamaksi. Tai, kun hiukset eivät kasvaneetkaan takaisin sinulle

epätyypillisen leikkauksen jälkeen, asetelma romahtaa.

Pitäisi osata suhtautua viisaammin. Hyväksy, mitä et voi muuttaa, mene

eteenpäin, hylkää alas kasvavat oksat ajoissa, ennen kuin kävyt ovat

pilalla. Vanhoja käpyjä ei kannata poimia, mutta kenenkään vitutusta ei tule

vähätellä. Kaikilla on tunteeseen universaali ja yhtäläinen oikeus YK:n

peruskirjassa. Jatkan kellon väsyttämistä. Kyllä se siitä.

Peiliin katsomisen paikka

Olin jo saanut rasvattua ja kiillotettua lonkkaproteesini. En viitsinyt kauaa

miettiä, mitä vielä tein täällä ja jatkoin matkaa.

Etsin vastauksia aiemmin eletystä elämästä ja kelasin mieleni läpi aluksi

elokuvat Ponterosa, sitten Kun Hunttalan Matti Suomen osti, mutta

vastaukset eivät näemmä olleetkaan noin ilmeisiä.

Mihin jatkaa? Olisiko peiliinkatsomisen paikka? Vieressä oleva kyltti ainakin

viittasi siihen, siinä luki "Peiliinkatsomisen paikka". Seisahdin kuvajaiseni

eteen ja peilisoluni aktivoituivat hetimiten. Paloin halusta eläytyä sen

tunteisiin; millaista elämää mahtoikaan olla elänyt? En saanut selville sitten

mitään, joten tyydyin vain matkimaan sen liikkeitä. Tätä kesti aikansa,

sitten sovimme tuijotuskilpailusta. Pian korppi liihotti paikalle nokkimaan

vasenta silmääni, mutta en voinut kilpailuhenkisyyttäni luovuttaa, päätin

kasvattaa myöhemmin uuden. Aika ajoin olin huomaavinani epäselviä

merkkejä lyhytjännitteisyydestä ja pidin jo itseäni voittajana.

Tuplausvaiheessa kuitenkin hävisin kivi-paperi-sakset ja vaihdoimme osia

sääntökirjan mukaisesti.

Olin jumissa peilimaailmassa ilman uloskäyntiä, eivätkä ne

hassunkurisimmatkaan, vääristävät peilit naurata yhtäjaksoisesti kauaa,

elottomia lituskoja, kun ovat. Rikoin pintojen väliin jääneen itseni, seuraten

itseäni pidemmällekin.

Omertan perinne

On yö ja hiljaista, niin kovin hiljaista. Ihmiset saattaisivat miltei kävellä

toistensa läpi kuin aaveet, joiden olemassaoloa ei ole toistaiseksi

todennettu valvotuissa olosuhteissa.

Hiljaisuus antaa kyllä mahdollisuuden antaa tilaa toisille, kuunnella, mutta

myös kuulla ympäröivää kohinaa, valmistautua langolieerien saapumiseen

kenties juuri ajoissa, merkitsevien katseiden muuttumiseen älykkäiksi,

lasien säilymiseen ehjinä, rohkean vaikutelman säilymiseen, vaikka olisikin

päälleliimattua, hauraan identiteetin säilymiseen käyttökelpoisena, säästää

maalarinvalkoisia seiniä rapautumiselta, jatkaa kunniallista omertan

perinnettä ja kuvitella itselleen vaarallinen menneisyys sekä muistaa Hilja-

tädin nimipäivä.

Se myös suojaa totuudenpuhumiselta, niiden kaikkein ahdistavimpien

vaatimuksien tietoon tulemiselta, tuntemattomien, mutta tärkeäksi koettujen

ihmisapinoiden ylisuurilta odotuksilta, pintavialliseen rakkauteen

sortumiselta, elämän pettymysten pelottavuudelta, liian aikaisen

heräämisen riskin kasvamiselta holtittomasti, vältettävissä olevilta

turpakäräjiltä rauhattomasti kiemurtelevassa nakkijonossa, muiden

nolaamiselta epähuomiossa, ylimielisen asenteen paljastumiselta,

loppuratkaisun ennenaikaiselta selviämiseltä, paljastumiselta

tietämättömäksi moukaksi, muista erottautumiselta ja suun pesemiseltä

saippualla turhan usein.

Sisälläni oli tuulinen sää ja sisäelimeni vaihtoivat alituiseen keskenään

paikkojaan kuin Pottipelin kuvakkeet tai jo aikaa sitten kirjaviksi

värjäytyneet vaatteet linkouksen aikana.

Pimeys tiivistyi tiivistymistään.

Hiljaisen joen raivo

Mikä kumman ristiriitaisuus tai epäjohdonmukaisuus kalvoi, vaikka kävelin

eteenpäin? Oli kuin vilja olisi valtaamassa heinittyneen niityn, joki muuttaisi

uomassa mielensä, eläinlapset söisivät emonsa ennen syntymää tai

velanperintää suorittava moottoripyöräilyn harrastaja alkaisi äkisti nauraa

kuin joku teletapeista.

Mihin mahdoinkaan olla menossa? Halusinko joksikin muuksi, muuhun

paikkaan, lehmäksikö tai elämään toisen elämää? Ja olinko

auttamattomasti myöhässä, sillä aihe on kotimaisissa elokuvissakin niin

last season? Jos ei ole tavoitteita, ei pääse juuri mihinkään, eikä elämiä

tuosta noin vain vaihdella. Mitä, jos ihailisi tuntemattomia vain siksi, että

astuvat toiseen bussiin ja arvelisi elämänsä siksi olevan selkeämpää,

onnellisempaa, nätimmin aseteltua, ihannepainoista, ei mitään vacuumiin

pakattua vaan palvelutiskiltä henkilökohtaisesti pyydettyä oikean

kokoisessa pakkauksessa? Olisiko kroonisen rauhattomuuden ja

tyytymättömyyden vaara turhan arkinen seuralainen, jos loittonevat bussin

perävalot saisivat olon haikeaksi kerrasta toiseen?

Sepä ei ollutkaan bussi, minkä kyytiin astuin. Olin kai sitten katsellut

taivaanrannan kajoa jo tovin, sillä paikalle oli rakennettu rautatie. Juna otti

minut kierroksella kiinni ja vei mukanaan.

Viekas totuus

Puistossa kastemadot hautaavat jo pitkälle mätänemisprosessissa

edenneitä rastaita. Enkö arvannut? Hitto, mitä touhua!

Kaipa omista teoista ja tekemättä jättämisistä olisi otettava vastuu. Joskus

sitä miltei onnistuu nielaista totuus suolahappojen pehmennettäväksi tai

sylkäistä se katuojaan, siellä tiedottimina makailevien humalaisten

joukkoon, muttei aivan. Totuus on tuota viekkaampi. Se ottaa

arvaamattomia kimmokkeita kielenkannoilta, valitsee suvereenin tottuneesti

juuri oikean lentoradan tuulensuunta ja melutaso huomioiden, kaivautuu

korvakäytävää suojaavasta vaikusta piittaamatta syvyyteen, saa aikaan

haluamansa mekaanisen liikkeen, aksonien ja dendriittien oikeanlaiset

polarisaatiot, lopulta aivokuoren aktivaation, punan kasvoille,

hammasrivistön purennan testaamisen. Kasvoilla se saattaa tuntua märältä

ja ummehtuneelta tiskirätiltä tai maistua suussa ripulipaskalta ja sen

perässä kulkee yleismaailmallinen inhoa kuvastava ilme. Tosiasiallisesti

totuuden pintaa ei tarvitse puhdistaa kemiallisesti, sillä se on läpeensä

steriili kuin omatunto ja ansaitsemallaan kunnioituksella sitä olisi syytä

tervehtiä.

Pyyhin yhden liiskaamani kastemadon kenkäni pohjasta ennen yksinäiselle

asemalle astumista, sillä en halunnut sen pahastuvan.

Loikka tyhjyyteen

Olin juuri valmistautunut kiipeämään pilvenpiirtäjän huipulle ja antamaan

vierasta myrkkyä erittävän käärmeen purra itseäni kaulaan vapaan

pudotuksen aikana, kun joukko lomapäiviä tuli tervehtimään. Löin niitä

vastapalloon, sillä en voinut riskeerata niiden pakenemista luotani

ennenaikaisesti. Päiviä ne ovat lomapäivätkin, ajattelin. Aurinko ei ole

erottelusta tietoinen, sillä se ei istunut ay-pöydissä, eivätkä

paperisopimukset ole Auringon pinnalla turvassa.

Istuin jo junassa varaten kahden ihmisen istuimet, kuten suomalainen

ainakin. Päässä tuntui riisimurojen napsahtelua hetkellä, kun kaataa maitoa

joukkoon juuri sopivan määrän. Katselin ulos valonläpäisyominaisuudella

varusteltujen ikkunoiden läpi. Vasta kuoriutuneet perhoset oikoivat siipiään

ja pyrähtivät lentoon vatsanpeitteideni läpi, mutta kudokset paranivat

saman tien, kuten Tuomion Temppelissäkin. Otsikot eivät kertoneet

maanjäristyksistä tai tsunameista lähialueilla, kaupunki heräili uuteen

päivään. Minä sen sijaan aioin sulkea silmäni toviksi, sillä asiat olivat

mallillaan.

Kuollut asema

Portaita epärytmikkäin liikkein laskeutuvat tuntemattomat saattelevat minut ymmärrykseen, että matkapuhelimet ovat kenties pelastaneet heidänkin elämänsä. Mitä käyttöä voisi ylävartalosta roikkuville raajoille keksiä portaikossa? Korjatako laukun hihnan asentoa, vaikka se oli aivan hyvin, kutoako kaulaliinaa joululahjaksi tai harjoitella kamariorkesterin johtamista? Jos nuo eivät satu sopimaan, heiluvat kädet vaivaantuneina sivuilla ja stressitaso nousee, mikä taas voi olla kuolemaksi hetkenä minä hyvänsä. Ota puhelin puolihuolimattomasti taskusta ja tee tarpeelliset sijaistoimintosi.
Asema. Se näytti hylätyltä ja siksi kiukkuiselta. Harmaata, melko mitäänsanomatonta pintaa, mitä kukaan ei katso kahdesti. Hylättyä kuin hajamielisesti kädestä pudonnut -ei edes heitetty- täysinpalvellut savukerasia tai irtokivikko vanhalla ratapihalla, joka odottaa maanparannustöitä kauhunsekaisin tuntein. Kiukkuista kuin jääkauden kuljettama siirtolohkare, joka ei koskaan oppinut olemaan tyytyväinen nykyiseen sijaintiinsa ja yhä katselee muiden kivimuodostelmien rauhanomaista rinnakkaiseloa, inhoten kaiken aikaa nykymaailman tapoja, seuraavaa jääkautta odotellen.
Astuin asemalle toviksi ja jatkoin yhä pitenevää hylkäämiskokemusten ketjua, koska minulla oli mukamas kiire.

Ammutaanhan hevosiakin

Lepäsin nurmella ajatuksiini vaipuneena, enkä suostunut

hievahtamaankaan. Olin lakossa. Päiväunelmoin yöunista, jotka ovat

kortilla yöttömän yön valtakunnassa. Tarkistin vielä unikortistoni. Kyllä,

niukoilla on menty.

Äkisti havahduin ja huomasin käsieni olleen ristissä rinnalla. Oliko yhteys

yläkertaan siis jäänyt auki? Mitä olin ajatellut? Pelästyneenä skannasin

oman piilotajuntani ja varmuuden vuoksi myös muutaman ohikulkijankin,

sillä he olisivat aivan hyvin saattaneet lukea kumpupilviä muistuttaneet

ajatuskuplani vihertävää taustaa vasten. Onneksi mitään raskauttavaa ei

löytynyt. Ja onko ehdotonta moraalia olemassakaan, ammutaanhan

hevosiakin kuukauden westerneissä.

Muistuipa mieleeni säkkihyppykilpailu, missä putosin erehdyksessä

kuoppaan. Lähellä laidunsi hevosia ja keksin, että saattaisin onnistua

kampeamaan itseni kuopasta hevosen takajalkaa vipuvartena käyttäen.

Kuin ihmeen kaupalla onnistuin kuopasta käsin pyydystämään yhden

hepan jalan haltuuni ja hanke osoittautui menestyksekkääksi. Olisihan sitä

tietysti huutaakin apua.

Ihminen kuitenkin on luomakunnan kruunu ja Jumalan tai muun älykkään

suunnittelijan kehittelemät puut vain kopioivat tökerösti liikennemerkkejä,

jotka kiistatta ovat ihmisen luomia.

Tuskinpa Luca on kokenut tunnontuskia valintojensa vuoksi ja huolimatta

kohtuullisen etäisestä sukulaisuussuhteesta, koin voimakasta

hengenheimolaisuutta tai sielunveljeyttä kanssaan. Hups! Kauttani

puhuttiin kielillä. Ich gehe schwimmen, kommst du mit?

Oman ihonsa vanki

Joku saattaa arvatakin, kävelin. Ilmassa leijui vastaleikatun ruohon tuoksu;

yliarvostettu, mutta sanotaan, että ihan ok. Teki mieleni laittaa lihani

piiloon, kaikkien muiden rakenteideni ohella. Muutin itseni pikkuruiseksi

antamalla iholleni pari napakkaa komentoa ja asetuin yhden,

sattumanvaraisesti valikoituneen mättään suojaan ja vain hengitin. Onhan

jonkun suoritettava laaduntarkkailua.

Kun antaa iholle käskyjä, joutuu kaikki sen piiriin suljettu tottelemaan ihan

yhtä lailla. Voi kokeilla! Aina iho ei miellytä kantajaansa. Sillä on omituisen

pingottava asenne ihmiseen ja elämään, eikä tyköistuva välttämättä ole

pysyvästi muodissa. Evoluution myötä saattaa vaikkapa loose fit- tai

streetmuoti tehdä tulemisen ja iho roikkuu hieman takamuksen alapuolella.

Tai trumpettilahkeet hulmuavat tuulessa ja parinvalinta suoritetaan

tuulitunnelitestein.

Olen naamioitumisen, kaikenlaisen vehkeilyn ja erehdyttämisen mestari

siinä missä Nikke Knattertonkin. Piilouduin halkopinoon odottamaan talvea.

Oikean hetken tullen ammuin puunhakkaajan polvet mäsäksi. Siistit

osumat, olin tyytis. Myös sanat välttis ja vimppa tulivat mieleeni, joten

ammuin itsenikin. Haulikon piippu lämmitti mukavasti palelleita sormiani,

kun jatkoin yön selkään.

Vakoojat kintereilläni

Yö päättyi, kun olin tuijottanut kelloa herkeämättä riittävän kauan. Yö on siksi omalaatuinen seuralainen, että vaikka se on nähnyt kaiken, saattaa sulostuttaa elämää, pehmentää itsen ja maailman vaatimusten terävää rajapintaa ja kietoutua ympärillemme niin tiiviisti, ettei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia paeta, jos sitten sattuisi haluamaankin, mutta koskaan se ei sano mitään ja jättää meidät omien vastaustemme ja ajankohtaisen kampauksen kanssa kasvotusten.
Astuin rakennuksesta ja eteninkin. Kesken kaiken tein kokeeksi aivan yllätyksellisen äkkipysähdyksen, minkä seurauksena heti aamutuimaan vakoojaleikkeihin ryhtyneet, jonossa jälkiäni seuranneet kopioni törmäilivät toisiinsa, muuttuivat tuhkaksi ja henkäisin ne jäljettömiin. En ollut huomannut heitä lainkaan, sillä tällaisina aamuina silmäni tapaavat pysytellä kiinni kasvoissani. Onnellisia ovat kärpäset panoraamavisioineen.
Astuin junaan heti, kun kärpästen silmät välttivät.

Riivaava tulehdus?

Kävelin ja olin innostunut asiasta. En kuitenkaan aivan siinä määrin kuin

hevoset pilttuissaan keväällä juuri ennen niitylle pääsyä. Saatoin olla kuin

lehmä vastaavassa tilanteessa. Kokeilin; muu! Ei kuulostanut aidolta.

Seisahdin eteen osuneen peilin eteen ja silmäni muistuttivat viikon vanhoja

viiltohaavoja. Terveiset Jannelle. Olisivatko aiheutuneet välikorvaan asti

ehtineestä, epämieluisasta musiikista vai liekö tulehdus? Nytriitti, kukasiitti,

inuiitti? En millään muotoa halunnut sortaa vähemmistöjä ja annoin

kahdelle vastarakastuneelle muurahaiselle tietä, vaikka vasemmalta

koukkasivatkin. Jatkoin niiden vanavedessä yhdyskuntaansa, eivät ne vielä

omillaan pärjäisi.

Maailman reunalle

Vastaantulleet saattoivat ihmetellä naamani olleen peruslukemilla, mutta

voitte uskoa, että, jos tulee ammutuksi rynnäkkökiväärillä, ei kuulukaan

hymyillä. Rihlat ovat sileitä, mutta kun toimittaa luodin virkaa

lähtönopeuden ollessa 700m/s, ei hymyilytä.

Lopulta vauhti hidastui, laskin telineet ja aloin kävellä läpi tuntemattoman

seudun, ohi vieraiden porttien ja vailla määränpäätä.

Viimein saavuin maailman reunalle ja mietin vaihtoehtojani. Kasvoni

kieltämättä kihelmöivät hieman kiemuraisen lentoradan jälkeen. Heiluttelin

jalkojani itsetarkoituksellisen rennosti, mutta olin jo aiemmin päättänyt

jättää pudottautumatta lähiavaruuteen.

Laatusertifikaatin ansainneet prostituoidut

Kotimatka. Laskin ajankulukseni tuulilasiin iskeytyviä pisaroita ja pääsin

ainakin yhteentoista. Pisarat saapuivat oikea-aikaisesti, kuten

laatusertifikaatin ansainneet prostituoidut, jotka on käsitelty mahongin

väristä petsilakkaa muistuttavalla pintakäsittelyaineella.

Pisaroiden suhteista saattoi löytää vastauksia ikuisen nuoruuden

mysteeriin, mutta pyyhkäisin sen mielestäni turhan arkaluonteisena ja

samaan aikaan kaistaviivojen hypnoottisuus paransi minut

neuroottisuudesta, menin tiedottomaan tilaan, ärsyketyhjiöön.

Perille päästyäni heitin märän pyyhkeen huoneen nurkassa latinaksi

takaperoisin viestein kirouksia sähisevien, käärmekielisten lasten päälle ja

ne nukahtivat heti, kuten värikkäät kanarialinnut häkeissään.

Juhannusyön taikaa

(varoitus: tämä ei pääty junaan astumiseen)

Oli Juhannus ja olin hiljaa yössä. Oli ilmeisesti liiankin hiljaista, sillä

hiljaisuus oli rekisteröity Juhannuskeskuksessa, eikä aikaakaan, kun

hanuripartio jo karautti piha-alueelle korskeilla ratsukoillaan. Vaikutus oli

välitön ja laulua ja tarpeellinen määrä kirouksia kaikui kulmilla. Juopuneet

roikkuivat liikennemerkeissä ja lyhtypylväissä kuin kirkasotsaiset

puunhalaajat nuoruuden innossaan. "Ihanaa, on meillä erinomainen

infrastruktuuri", karkaistun teräksen hyväillessä orvaskettä niin sileänä ja

rauhoittavana.

Avasin silmäni ilman ennakkovaroitusta, mutta unohdin, mitä paeta. Astuin

laiturin päädystä vieraisiin vesiin, tyhjyyteen.

Puunhakkaaja havumetsävyöhykkeellä

Pienehkö lomankappale tempasi minut mukaansa juuri ajoissa ja astuin ulos. Seisahdin hetkeksi katsomaan kaukaisuuteen tai minne tie veisi. Mahtoi ilmeeni olla puiseva, kun tulin halkaistuksi kirveellä ylhäältä alas ja vielä uudelleenkin tarkalleen neljään osaan. "Noin", mies hykerteli tyytyväisyyttään. En ollut arvannut puunhakkaajan muuttaneen etelävaltioista havumetsävyöhykkeelle vasta äskettäin, lienee salakuljettanut punaniskaviiksensä viekkaasti. No, kokosin itseni äkkiä ja lähdin käpälämäkeen ylärinteeseen. Mies aikoi tehdä minusta varoittavan esimerkin ja lähti perääni, jotta muut halot eivät uskaltaisi hievahtaakaan, mutta louhikossa liikkuminen turvasaappaissa ei ottanut häneltä onnistuakseen.
Palasin todellisuuteen ja potkaisin yhtä vastaantulevien kaistaa kaahaavaa voikukkaa niin, että sen kukinto irtosi ennen siemennysvaihetta. Ymmärsin järkyttäneeni ekosysteemin tasapainoa ja saatoin tuntea maiseman vavahtavan kuin magneettiset navat olisivat vaihtaneet paikkojaan. Astuin junan sisuksiin kasvottomana.

Robotanssin kulta-aika

Yö 2/2 päättyi aikanaan, kuten kello seinällä 11 symmetrisen tunnin ajan lupaili. Kävelin katse maahan luotuna, jottei epätarkoituksenmukaisesta neurofysiologisesta stimulaatiosta rakentunut hymy häiritsisi töihin meneviä liiaksi. Kokeilin olla näkymätön ja soveltaa häivetekniikkaa väistelemällä auringonsäteitä, kunnes muistin robotanssin olevan jo aikaa sitten poistuneen muodista.
Kaikki rytmit on varmaan siis ihan sekaisin, enkä voi aavistaa, milloin seuraava ejakulaatio tai ovulaatio yllättää. Otin muutaman juoksuaskeleen. Veri pakeni päästä ja luulin eksyneeni, vain huomatakseni, että tässähän mä olinkin, ihan edellisen ajatuksen vieressä. Äkkiä tie edessä näytti olevan menossa umpeen kuin varaston ovet. Valmistauduin loikkaamaan tiikerihypyllä kaventuvasta aukosta. Onneksi kyse olikin kyse vain siitä, että silmäni olivat sulkeutumassa. Pari litsaria piristivät ihan riittävästi tässä vaiheessa. Säästin ponnistelun myöhempää käyttöä varten. Jatkoin muina miehinä, en siis lainkaan itsenäni, tasalaatuisesta betonista rakennetulle asemalle. Juna saapui määrätietoisesti kuin kiskoilla konsanaan. Pujahdin kyytiin ja seisoin vain paikallani.

Venäjän uhka?

Yövuoron jälkeinen täydellinen autius. Ei ketään missään, aivan kuin venäläisen neutronipommin uusi kehitysversio olisi pyyhkäissyt ihmiset tieltään. Kaikkialla liitelee siitepölyä. Sanotaan, että pölyn mukana maahan tulisi käänteisen evoluution kehitelmiä; pikkuruisia vieraan valtion edustajia. Uskallan epäillä, mutta kaipa mahdollisuus on otettava huomioon. Sitten heidän kohteluaan moititaan samoin kuin rajan molemmilla puolilla liikkuvien, venäjäksi kuuta ulvovien susilaumojenkin. Entä Venäjän karhu sitten? Olisiko syytä huolestua? Taannoisten metsäpalojen savujakin kai pidetään panttivankina ilmatilassamme, mikä tekee ilma-alusten rajaloukkaukset perustelluiksi.
Tuttu puisto. Kaikkialla lojuu lintujen jäänteitä. Tavanomaiset epäillyt. Kuulustelen yhtä onkikalaa, joka ei vastaa mihinkään ja pitää pokerinaamansa ihailtavasti. Pari laiskaa silmänräpäystä ja aavistuksenomainen alaleuan liike saattaisivat kieliä hermostuneisuudesta. Muuten ei mitään. Ehkä on syytä pohtia kastareiden vastaiskuakin. Oppitunti siitä, miten epäedullinen asetelma käännetään päälaelleen, jää vajavaiseksi.
Jatkan matkaa laiturille ja juna saapuu kaikesta huolimatta. Astun kyytiin sanomatta mitään. Hymyilen vain maisemalle.

Lajien ikuinen taistelu

Odottelin yövuoron jälkeen junaa puistossa. Yhä useampia rastaita kerääntyi nurmialueelle tervehtimään aamukasteen pintaan kutsumia kastematoja. Eivätkö ne ole onkikalojenkin pääasiallista ravintoa? Tai juhlallisemmin; se viimeinen ateria. Odotin hetken aikaa kalaparven saapumista, mutta en ehtinyt jäädä todistamaan laskuhumalaista yhteenottoa lajien välillä. Junaan astuessani harakka nauroi sähkölinjalla niin, että kultalusikka putosi sen suusta ja toinen vei sen. Toivottavasti oli sen arvoista.

Paikallista olutkulttuuria

Rakas matkapäiväkirja. Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa, koska et ole aiemmin vastannut minulle.
Heräsin. On hiljaista, niin kovin hiljaista. Kuorsauksen ääni tuo mieleeni Marcellino Maustemakkaran. Ola. Sitä voi kuunnella hetken, mutta ei homolla tavalla. Ei. Ei. Ei. Vaan miehekkäällä latinotavalla.
Pojat heräilevät. Arvioimme tilanteen. Ehkä Britannia on jo aika päästää omilleen Suomen ikeen alta. Joukot kotiutetaan iltapäivällä.
Ei hassumpaa. Se vain sopii huonosti yhteen sen seikan kanssa, että juuri saimme opeteltua huoneemme numeron. Ahaa, se onkin siis 123, eikä 678. Kerrasta toiseen yritimme päästä huoneeseemme kuudennessa kerroksessa. Kerroksessa, jota ei tässä rakennuksessa ole.
Paljon jää asioita sanomatta ja kohteita tutustumatta, mutta aina tulee uusia päiviä. Ehkä seuraava reissukin. Ehdimme ainakin tutustua paikalliseen olutkulttuuriin, kunnes älysimme, että Carlsberg onkin tanskalaista. No, se olikin vain 3,8 prosenttista. Tämä selittää tämänaamuisen tunnelman. Elimistömme ei ehkä pysty käsittelemään noin mietoja ilman seuraamuksia. Kirkkaita taas ei kulutettu, ellei sitten pubin hämärässä, missä kukaan ei huomannut.
Kuuntelimme kyllä George Michaelilta ja Elton Johnilta valitut kappaleet, mutta Mr. Smith pysyi salaperäisenä. Minä taas makaan ruumishuoneen lavitsalla vaitonaisena. Varpaassa on lappu ja lapussa teksti: John Doe.
Täytyy kiittää Michael Schenker Groupin pomoamme Vladimir "Ice" Smirnoffia matkan onnistumisesta.
Tutkimuskäsineet lojuvat pöydällä täydelliseen toimettomuuteensa turhautuneina.

Viimeisen päälle hiotut toimet

Jaa-a, mitäpä sanoisi. Ollaan vähään tyytyväisiä pirulaisia. Sähkökitaraa, hyvää tahtoa ja kavereita. On vietetty paljon aikaa hotellilla, joka sijaitsee Fairclough streetillä. Aina, kun liikutaan, yritetään lausua tuo cockneyn murteella. Cock... hih, hih. Arvaatte varmaan, että kuulostaa hyvältä. Samaan tapaan voi erehtyä sanomalla four guys tai gays from Finland. Ei meitä haittaa, mutta kaikki voi tykönään miettiä, haluaako lähteä seuraavalle reissulle mukaan.
Ei me pelkkään rockin räimeeseen olla rajoituttu. Tanssittiin myös Kata Kärkkäisen Your love huonosti ja kokeiltiin moonwalkit ja Axl Rosen muuvsit, joilla karistetaan kaikki ympäriltä.
Seuraavaa käyntiä varten yritetään rakentaa verkostoja, jotta saadaan liput halvemmalla. Yksi puhuu tytöille, toinen pojille, loput vanhuksille ja koirille. Yhtään kiveä ei jätetä kääntämättä. On tunnettu vastuumme kansainvälisen politiikan alalla ja yritetty puhua brittejä euroon, ei ne tuu.
Miksi kierrellä? Humalatila on motorinen. Toni kokee suihkussa käydessään vesikidutusta, tai luulee yrittävänsä itsemurhaa hukuttautumalla.
Illalla pojat käy baarissa. Kadulla joku paikallinen aukoo päätään, on kaatunut katuun ja veri vuotaa sykäyksittäin. Ei voitu auttaa, henkilökunta ottaa tilanteen haltuun. Erotuksena kasvi- ja eläinkunnasta, siis.
Mitä annettavaa olisi britti-imperiumiin. Suunnitellaan vesihanojen sekoittajien maahantuonnin aloittamista, miksei myös monikertaisten ikkunalasien lanseeraamista ja kaakeleita kylppäreihin. Nuo asiat kyllä sattuu olemaan kunnossa täällä Adagiossa. Suosittelemme. Ei häiriöitä naapureista. Jos henkilökunta on käynyt koputtelemassa, on musiikki onneksi ollut riittävän kovalla.

Ottelumatka Liverpooliin, osa 1

Liverpool, tähän mennessä tapahtunutta:
Lento myöhässä, Toni ei mahdu lennolle ja tulee 12 h myöhemmin. Kaikki on kaupungissa paikallaan, hotelli hieno ja sijainti hyvä. Respan Lucia ollut Savonlinnassa töissä ja luuli, että me hajotetaan huone Duudsonien tapaan. Ei vielä, laiskotti.
Saatiin otteluliput. Salaperäinen porukka mustalla autolla, pimeä kuja, tihkusade. Toimittivat kausikortit lainaksi hotellille ja evästivät, että älkää kertoko kenen kortteja ovat. Keksittiin, että ollaan John Doe, Mr. Smith, George Michael ja Elton John Michael Schenker Groupista. Peitetarina. Ovelaa.
Illalla Jani heittää Samille kaljan kuin angloamerikkalaisissa leffoissa konsanaan. Suojaus pettää ja poskipää aukeaa. Hoidetaan haava ja vuoto tyrehtyy. Kaikki hyvin.
Ottelupäivä. Ruokaa, juomaa, alueelle. Joukkue voitti 4-1, seurue ei voita vedonlyönnissä. Päätimme juoda tappiot voitoiksi baareissa, edullisen oluen hyödyntäminen tuntui säästöltä. Ekonomiainesta. Hotellilla Toni liikkuu koko ajan tutkimuskäsineet käsissään, mutta ketään ei ole vielä epäilty mistään, kai... 
Jatkuu ensi numerossa. Ehkä.