A4 ja arkkivihollinen

Tällaisena yönä sitä odottaa Auringon pian saapuvan ja nielaisevan

Maapallon syleilyynsä, mutta on tyydyttävä lähestyvään aamunkoittoon.

Millainen uusi Auringon päivä sitten voikaan olla? Ei se välitä lapsistaan,

heittää ne vaeltamaan ja etsimään itseään pallon pintaa kuluttaen.

Yhtä lailla yksinäisiä ovat kirjaimet arkilla. Arkilla, jonka olemassaoloa ei

kukaan tule ajatelleeksi. Sen ominaispiirteitä ei kukaan huomaa ja jos

huomaisi, pidettäisi sitä välittömästi kelvottomana kappaleena, joka joutaa

eristetyksi. Se haluaisi erottautua joukosta ja olla yksilö, mutta jää

kalvakkaan tuntemattomuuteensa tiukassa pinossa, yhtenä

lukemattomista. Kaipa sitä asemassaan tulee vertailleeksi itseään yleviin

kaimoihinsa. Arkkitehti, arkkityyppi, -piispa tai –vihollinen; kaikki ne ovat

jotakin erityistä, joille annetaan arvoa. Ehkä sillä olisi itselläänkin jotakin

sanottavaa, mutta se saa arvon vasta, kun muste tai muin tekniikoin

kirjailtu sisältö pilaa sen hohtavan pinnan melkoisten koettelemusten

kautta. Sen kohtalona on matkata läpi kopiokoneen ja pelätä joutuvansa

kirottuna paperitukoksena tuntemattomuudesta suoranaiseen

halveksuntaan.

Entäpä ne yksinäiset kirjaimet sitten? Ne eivät löydä todellista yhteyttä

toisiinsa, vaikka kuinka pyrkivätkin pysyttelemään kuuliaisissa

muodostelmissaan havaintopsykologien ja pakko-oireisten tyydytykseksi.

Masokismissaan ne muistelevat hetkiä, jolloin niitä tankkaamalla ujutettiin

pikkuihmisten mieliin symbolifunktion vähittäisen omaksumisen aikana.

Mielen vankeuteen ne ovatkin tuomittuja ja ovat mielestään jo kyllin kauan

odottaneet olemassaolonsa todentumista ulospääsyn koittaessa,

uikuttaneet ihmisen sisällä ja raapineet ovea kuin malttamaton lemmikki.

Joskus ne sitten pääsevät laukkaamaan paperille tai monitorin ruudulle,

ehkä onnesta pakahtuneina kumisevat baritoniäänenä suihkussa

laulettuina, mutta eivät ne tästä ohimenevästä tähtihetkestään sen

kummempaa täyttymystä ehdi kokea, sillä seuraava ääniaalto tuhoaa ne

paatuneen psykopaatin olankohautuksella. Seuraavat kirjainyhdistelmät

rynnivät eteenpäin silmät suurina ja kiihkosta suunniltaan tallaten kaiken

tielleen osuvat, kuten espanjalaiset härät kaupungin kapeilla kujilla. Arkki

niiden alla ehkä vavahtelee tuskissaan.

Vuorokausi on jo vaihtunut ja epäuskonpuute hiipii viereeni.

Kauhunhetkestä toettuani tarkistan, löytyykö kaapista lääkettä optimismiin,

mutta palaan tyhjin käsin. Päätän päällystää koko ympäröivän maailman

lehtikullalla, kun vielä ehdin, sillä kevätaamun koittaminen vihertyvänä

saattaisi olla jo hieman liikaa.

Parisuhde kuin ratakiskot

Varpusen uni on kumman rauhatonta, vaikka Pentagonin ja Kremlin haukat

ovat pidemmän lentomatkan päässä.

Huoletonta ei ole aina ihmiselläkään. Sitä kävelee mahdollisimman hitaasti,

jottei ehtisi junaan, jonka vietäväksi ei tekisi mieli astua.

Olisiko aikuismaailman ihminen todella vapaa, jos ei olisi yhtäkään paikkaa

minne mennä, minne haluta? Oraakkelilla ei ollut sopivia näkyjä

vastauksen horisemiseen. Eteneminen elämän pinnalla ei aina ole tasaista

kuin liukuhihnalla, ja joku yrmeäkasvoinen sen äärellä monotonista työtään

tekevistä saattaa hetkenä minä hyvänsä pyyhkäistä sinut pois kelvollisten

yksilöiden jonosta, jos sattuisit epäonnistumaan tasalaatuisen kävelyn

suorittamisessa. Jotkut onnekkaat kenties pääsevät pujahtamaan seulan

läpi elämän jatkokierroksille, mutta ei hyvään tuuriin ole syytä luottaa

enempää kuin kasvottomien armoonkaan.

Tuntemattomat kiirehtivät ja lonkan alueelle telakoituneet jalkansa tekevät

kovin hassunkurista liikettä. Joku juoksee kiinni unelmiaan, jotka on vasta

uneen lipuessaan uskaltautunut kohtaamaan, eikä kaasujenvaihdosta ja

puuskuttamisesta huolimatta ehdi ajoissa, koska aloitti juoksemisensa liian

myöhään joko tällä osuudella tai ylipäätään. Junaa voi aina syyttää sen

pahastumatta liiaksi, kuljettaja lienee ainakin täysi mulkku, kun sattui

paikalle jälleen kerran ajoissa.

Pariuduttuaan voi läheisyyttä verrata rinnakkain kulkeviin ratakiskoihin,

jotka eivät koskaan oikein tavoita toisiaan ellei sitten optisen harhan vuoksi

ja etäältä tarkasteltaessa, yksityiskohtien kadotessa havaintokehästä.

Aikuisten maailmassa asetelma saattaa olla romahtamaisillaan, eikä

pelkkää ohikulkijan tupruttelemaa tupakansavua ehkä sittenkään voi

syyttää depersonalisaation tunteesta, olisikohan jotakin muutakin

tapahtumassa itsen rajojen liepeillä?

Onkohan elämä selkeää ja yksinkertaista, kun on lapsi ensimmäistä

kertaa? Enpä tiedä. Sitä jonottaa hypermarketin pisimmässä jonossa

ostaakseen yhden tikkukaramellin ja kuvittelee lapsenaivoillaan, millaista

elämää tuntemattomat elävät ostostensa perusteella ja jossakin vaiheessa

oivaltaa jotakin. Ainakin lasten kotikasvatus on tiettävästi vähentynyt ja

vastuuta epäonnistumisista sysitään ylisuurin odotuksin julkisille laitoksille.

Tai sitten matalia lepytellään kaukomatkoin ja muodikkain hyödykkein,

mutta jos aikaa yhteisille matkoillekaan ei ole, voi vaatehuoneeseen aina

rakentaa foliolla vuoratun tilan, missä simuloida Auringon paistetta.

Kerrostalot hehkuvat maagisen sähköisinä tummaa taivasta vasten.

Taloissa ihmiset jatkavat rituaaliensa toistamista, koska rituaalit tahtovat

niin. Ainakin aamunkoittoon, vielä ei tiedä, mitä uusi yö tuo tuliaisina

toisesta, erehtymättömästä tajunnasta.

Miten tehdään ero?

Matkin ihmisen elämää. Imitaatiota ei tarvitse erikseen mainita, olen

muutenkin hiljaa. Koko elämän kestoinen varietee, missä roolit ovat ennalta

määrätyt. Ketään ei kiinnosta ja yleisönä ovat vain kodiksi kutsutun

asunnon seinät, jotka eivät jaksa pitää yllä keskittyneisyyttään enempää

kuin päiväkotiryhmän show-off teatterisalissa.

Miten elää, kun ohjaava käsikirjoitus puuttuu, eikä paikkaasi

yhteiskuntajärjestyksessä tule kukaan tähtiinkatsoja ovelle ilmoittamaan?

Teet neuvottomuudessasi omia asioita ja lopetat odottamisen. Edellisten

toimien kopiointia. Jokainen lasin nosto, sohvan narahdus, asennon

vaihtaminen, käynti keittiössä ovat osa inhorealistista esitystä, eikä enää

haittaa, ettei yleisöä ole. Seinän takana lukemattomissa lokeroissa sama

vähäeleinen ilmiö.

Elät itsellesi, se olisi osattava sujuvasti ennen kuin uskallat painaa oven

perässäsi kiinni. Joskus on kuitenkin elettävä vaarallisesti ja lähdettävä

liikkeelle.

Huojun pysäkillä täysin vailla syytä, ei kukaan huomaa. Ihmiset näpräävät

toisiaan erinomaisempia laitteitaan, eivätkä silmät enää ole herkistyneet

elävien ihmishahmojen havaitsemiselle ja jalat ovat surkastumaisillaan.

Sinnikkäästi katseita kaipaavat saavat kerrasta toiseen pettyä

pahanpäiväisesti. He esiintyvät tyhjille saleille tultuaan defensiivisen

yleisön hylkäämiksi ja kyseenalaistavat oman olemassaolonsa, vaikka

olisivat valmistautuneet mielestään hyvinkin. Taiteellinen lukko, tyhjiö,

tyhjän paperin syndrooma.

Yhteiskunnan tai työnantajan velvoittaessa on joskus antauduttava, mutta

sanavalinnat ovat ennakoitavia ja siksi muodostavat niin pienen uhan

tasapainon menettämiselle kuin mahdollista kuin numerokoodatut

vanhainkodin vitsit. Miten pariudutaan, miten tehdään ero. Heikolla hetkellä

merkitsevät katseet ja kuopissaan muljahtelevat silmämunat, äänenpainot,

mutta vain jos sellaisia ehdottomasti tarvitaan.

Entäpä tuulimyllyjä vastaan taistelevat tyhjänpuhujat sitten? Uudessa

seurassa valppailta kuulostavat sukkeluudetkin alkavat alkuinnostuksen

jälkeen tuntua vähintäänkin puisevilta ja taajaan viljeltyinä silkalta yleisön

kosiskelulta, joka taas toimii suojamuurina, joka on rakennettu vihamielistä

ja uhkaavaa ympäristöä vastaan. Hetkellinen ihailu pitää muurin

rikkumattomana kuin hiljaisuus, mukahauskat vastaiskut ihailun hengissä

edes jonkin aikaa, minkä jälkeen on aika vaihtaa ihmiset. Näytös päättyy.

Söin lounasruokalassa istukkani, mitä oli kaikki nämä vuodet säilötty niin

kovin huolellisesti formaldehydissa.

Tuulipukuun kääritty ruumis

Astun ulos rakennuksesta uuden aamun koitettua ja sen paraikaa

tunnustellessa heikkouksiani. Otan riskin ja katselen ympärilleni. Maisema

on tuttu, sama, jota olen tirkistellyt sälekaihdinten lomasta kenenkään

huomaamatta. Se näyttää autiolta, värittömältä, Auringon tai jonkin muun

korventamalta hieman kuin maailmansodan jäljiltä tai – sodan tauottua,

viimeisenkin kaaduttua. Raikas sooda maistuisi.

Värimaailma on kuin kelohonkakylästä, joka aikanaan oli niin kovin haluttu,

nyt vain ei ostajia näy. Pihat ovat tyhjiä kuin ihminen, kamara on Kuusta,

eikä edes lähemmänkään tarkastelun myötä paljasta merkkejä elämästä.

Jokaiseen askeleeseen on suhtauduttava riittävällä varauksellisuudella.

Kengän maistaessa pintaa tuntuu maasto kovin rouhealta ja narskuu kuin

pakkaslumella. Askelen raskaus ei sovi odotuksiin huolettomasta

tasajalkahyppelystä Kuun pinnalla ja organismin tuho saattaa vaania millä

tahansa askelella, vaikka edellinen olisi sujunut hyvinkin. Kuin kävelisi

raivaamattomalla miinakentällä tai olisi lapsi, jonka uusi taito ei ole vielä

sovellettavissa vieraaseen ympäristöön. Mahtoivatkohan vaaleanpunaisen

flamingon askelet tukevalla alustalla näyttää hassunkurisilta, tiedä siitä

sitten.

Muutama askel ja hommahan alkaa sujua, mutten vielä rohkene

kokeilemaan parkouria yli lähettyvillä olevien esteiden tai yhdistämään

elottomia pintoja lankuttamalla, muiden temppujen jäädessä yhtä lailla

takataskuun odottamaan tilaisuuttaan kuin julkisuutta hamuavat,

todellisuudentajunsa menettäneet varhaisteinit, jotka eivät välittäisi

marsilaisten laskeutumisesta viereiselle pysäköintialueelle. ”Daa, en mä

edes seuraa niitä”. Jos asunnoissa vielä lymyilee ihmisolentoja, ovat he

maahanlaskusta yhtä lailla tietämättömiä katsoessaan uusintoja tv:stä;

uusintoja, joiden esittämisestä samat ihmiset antavat mediakonserniin

tulikiven katkuista palautetta, koska joku tuntematon saattaa jopa lukea

sen.

Piha-alueen jälkeen on talon kulmalle saavuttaessa oltava varovainen

vastaantulijoiden yllättävyyden vuoksi, samalla padottava toiveet siitä, että

olisin viimeinen eloonjäänyt. Askelluksen sujuttua lisääntyy petollinen

itsevarmuus turvassa olemisesta. Olinko kenties rantautunut vieraalle

planeetalle, viimeinkin tullut synnytetyksi muistoja vailla olevana

koeputkiaikuisena tai nukahtanut mustaan, hyvään uneen.

Ei ketään missään. Ei edes kävelysauvoin vauhtiaan parantavia ja

tuulipukuihin kääriytyneitä ruumiita, joilla vielä saattaa olla kasvot päidensä

etupuolella.

Hiljalleen sitä alkaa antaa mahdollisuuksia ihmisen kohtaamiselle, vain

omia oletuksia peilatakseen, vaikkei toki pitäisi. Kohtaaminen kun

välittömästi tulkittaisiin hyökkäykseksi yksityisyyttä ja itsemääräämistä

vastaan, henkilökohtainen reviiri kyseenalaistaen. Varmaankin kohtaavat

pitäisivät toisiaan kilpailijoina rajallisesta elintilasta ja koettaisivat

oikeutetusti pitää saavutetuista eduista kiinni.

Naapuritalon ikkunaverhon liike paljastaa jonkun matalan asukkaan, ehkä

lapsen kasvot. Lapsen elinpiiri on aivan rationaalisesti turvallisuutta

maksimoiden kavennettu oman kodin sisälle huoltajien moraalisen

vastuunkannon myötä. Itsenäisyyttä arvostavan aikakauden paradokseja.

Siellä ihminen kasvaa maksimaalisen turvallisuuden ympäröimänä,

riittävän kontrolloiduissa olosuhteissa, vailla mahdollisen maailman

murheita. Se kasvaa huolellisesti valikoiduilla reiteillä, jatkuvassa

puhelinyhteydessä, kyydityksin paikasta toiseen. Se kasvaa ihmiseksi, jota

vanhempansa eivät tunne, kukaksi, joka auetessaan osoittautuu tyhjäksi.

Rahan pyhättö

Huojuin pysäkillä kuolemanväsymyksen kielissä. Ylväästi liitelevä

haaskalintu sisälläni piti keskushermostoni hereillä. Se oli ehkä muninut

minuun erehdyksessä nukkuessaan ja etsi nyt unohtunutta

pesäpaikkaansa, enkä itsekään liene tuolloin ollut aivan tilanteeni tasalla,

kuten ihminen. Tai sitten se etsi jäljelle jääneitä sisäelimiä, mutta saisi kyllä

totutella pettymyksiin sydänten suhteen. Utilitarismin hiipiessä salakavalasti

mieleen saattaa sitä hetkellisesti toivoa kekseliään yksilön onnistuvan

selviytymään ankarissa olosuhteissa, missä ihmisolento on suistanut

muiden lajien populaatiot romahduksen partaalle. Tällaisessako

maailmassa elämme?

Katselen ympärilleni tavanomaisessa tarkoituksettomuudessa. Koen

ykseyttä kenkieni kumipohjia syleilevän asvaltin kanssa ja ymmärrän

työstään ylpeyttä teeskentelevän kaavoitustyöryhmän ja tuntemattomista

koostuvan arkkitehtikolonnan päättäneet kanssaihmistensä elämänkulun

olennaisilta osiltaan. Mitä kohti liikahdamme aamuisin, miten askellamme

katua, mitä reittiä kuljemme. Kenen polut risteävätkään, on se kirjoitettu

valmiiksi. Kaadot asvaltin pinnassa saavat meidät muuttamaan

suuntaamme ja näennäisen järkähtämätön viemärinkansi päästää veden

lävitseen kuin mikään ei vaikuttaisi sen vakiintuneeseen positioon. Samaan

tapaan kylmää metallia on ihminen. Sitä altistuu ajatuksille tai monenlaisille

muille mahdollisille vaikutteille, mutta rakenne säilyy muuttumattomana.

Ajatukset soljuvat tajunnan läpi kuin vesi viemäriin ilman muutoksen

todellistumista. Kukapa erillinen ihminen olisi sellaista odottanutkaan,

persoonallisuuden ollessa jo vakiintunut ja suojautunut muuttuvan

maailman tempoilevilta uhkilta, jotka vaipuvat syvään masennukseen

kerrasta toiseen, oman riittämättömyytensä kohdatessaan. Tällaisessa

maailmassa elämme.

Rahan pyhätöstä karkuteillä olevat, ulos hylätyt ostoskärryt viilenevät illan

edetessä. Niiden kohtalolle ei ole hetken hedonismissa uhrattu

ajatustakaan, mutta olenko minä lajin edustajana yhtä lailla syyllistynyt

välinpitämättömyyden rikokseen? Onko yhteisön syytä pyytää anteeksi

yksilön tekoja? Onko osin varastettu hitti jätettävä pois kiertueohjelmistosta

syyllisyyden vuoksi, vaikka yleisö sen suosikikseen hyväksyisi? Mitä

ajatella väripanoksen pilaamien seteleiden krapulaisesta pettymyksestä,

jotka palaavat maalliseksi materiaksi hetkellisen jet-set –elämän jälkeen?

Entä syrjähyppyyn houkuteltu, nyt jo auvosta tyhjentynyt ja ahdistuksen

täyttämä sydän sitten? Saiko se juuri sen, mitä tilasi? Murehtiako väärään

vuodenaikaan maassa sinnittelevän lumen arvonalenemaa, vaikka ilmiö

muistuttaa kaiken muunkin olevan ohimenevää? Ansaitsevatko eilisen

päivän pölyyntyvät innovaatiot sympatiamme; ovathan ne sentään omia

luomuksiamme? Kuka suree katossa sinnittelevän hehkulampun loiston

päiviä, lampun, joka tietää olevansa estetty jatkamaan sukuaan ja jonka

kulttuuriperintä on henkihieverissä? Yhtä lailla poltettavat nesteet

korvataan uusilla, kenties puhtaammilla ja tehokkaammilla, ajan virtauksiin

sopivammilla, markkinointikoneiston hekumoidessa lyömättömien tai

vähintäänkin kilpailukykyisten ideoidensa äärellä univaje rasitteenaan, osin

sen kannattelemina.

Näin elämme. Afrikassa on huomenna aurinkoinen päivä.

Luuranko kaapissa

Seinänaapurissa naurettiin toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Ehkä he

eivät vielä tunteneet toisiaan. Muulla tienoolla hiljaisuus otti pelottavia

lohduttavan ihmisen hahmoja yöhön hiiviskellen. Koetin kuunnella

harvinaiseksi käynyttä luonnollista naurua painamalla juomalasi seinään

kiinni aivan hipihiljaa.

Jos puu onkin lapsuuden rakastettu, olin raaputtanut sen kylkeen jotakin,

josko viesti tulisi luettua, mutta kuka enää uskoo teorioihin perhosen

siiveniskuista ja suurista kohtaloista? Puukonsipaisulta ei mielikuva

keinusta pelasta, mutta ehkä entit ovat kehittäneet oman kuvakielensä,

mistä ihmisillä ei ole valistuneita arvauksiakaan. Hyvä niin. Puu kaatuu ja

suojaudun ruohonkorren varjon alle.

Ei hassumpaa. Tuntui hyvinkin kotoisalta olla takaisin maan uumenissa,

mistä ihmisen sanotaan tulevan. Tiesin, ettei mitään hätää ollut, annoin

katseeni harhailla ympäriinsä. Kielen kuorrutus, heikennetty myyräkuume

ja ratkaisu kalamiehiäkin askarruttaneeseen madonreikäongelmaan.

Aina ei tule kiitetyksi, saati arvostetuksi oikeista asioista. Onko sitten

mielekästä odottaa, että edes jostakin vai riittäisikö itsekunnioitus täpärästi,

kun kukaan muu, jos itsekään, ei voi koskaan tietää kaikkea?

Vaiti, Minä esitän kysymykset täällä!

Ehkä edellinen on hyväksyttävä tosiasiana ja opittava ajattelemaan, että

jättäytyminen salaperäisen hyväntekijän asemaan on ylevää.

Kyll` se onnaa, ällös huolehtiko!

Tässä ajassa on helppoa olla hiljaa, vaieta huomaavaisuudestaan tai

minkälaisen motivaatioston korttitalon on antanutkin hiljalleen rakentua.

Tuntematon karttakoon kirkkaita valoja ja jättäytyköön taustalle

tarkkailemaan maalin kuivumista, vaikka olisi juuri sattunut pelastamaan

tilanteen, päivän tai jonkun elämän. Kesken naamiaisten pukukilpailun

inhimillisen katastrofin ehkäisevä vieras poistuu riisumatta naamiotaan.

Tämä on sääntö numero yksi.

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä katastrofielokuvaa elettiin jo naapurin

olohuoneessa. Suora, todellinen, elämänmakuinen, iholta, 4D eli kannattaa

tulla kauempaakin. Pääosassa Queen of drama, omine, alituisine

tempauksineen, jotka ovat aina yhtä lailla oikeutettuja ja perusteltuja, ellei

sitten vuosituhantisen sukupuolisen riiston vuoksi jopa

kansalaisvelvollisuus. Joku kävelyttää näyttämölle rooleja kuin osallistujia,

jotka eivät tohdi liikkua julkisilla paikoilla omaa itseään näytellen.

Pikkuruiset, pahantahtoiset kummajaiset, joita ei missään tapauksessa

kannata jättää huomiotta vain sen vuoksi, että mahtuisivat piiloutumaan

kissanpoikasen koppaan.

Maisema tv:ssä tuntui tosielämää vähemmän uhkaavalta ja rauhoituin. Olo

tuntui mukavan löysältä, sillä luurankoni oli pelästynyt kanavasurffailun

vilauttamaa kauhuelokuvaa ja mennyt kaappiin piiloon. Nyt se jo ikävöi tv-

uran alkuun päässeitä lajitovereitaan itkeskellen hiljakseen. Itse palasin

arkeen ja pian jo tiuskin tv:lle, kuten tavallista, syljeskelin pähkinänkuoria

lattialle ja suutuin sotkusta kuin tunteiden vuoristorata olisi joku

itsestäänselvyys.

Parisuhde naapurissa

Olin jo melkein kotona, mutta viivyttelin tyhjyyttä paeten varjoissa.

Rakennuksen lähettyvillä käyskenteli myös kaksi ikääntynyttä koivua,

olivatkohan sateenpieksemiä?

Toinen näytti onnelliselta, oli kenties ollut nuorelta iältään

vakaumuksellisten halausten kohteena tai syntynyt onnellisten tähtien alla.

Autuas olotilansa saattoi toki olla pelkkää pintaa ja perustua yhtä hyvin

sienirihmastojen hyödyntämiseen tai elämänhalun riistämiseen

ympäröivältä kasvillisuudelta.

Toinen koivu vartioi varjoaan mustasukkaisesti, tohtimatta päästää sitä

näköpiiristään. Se oli ehkä joutunut perheen esikoisen sorsimaksi ja

varautuu jo hankaliin kiistoihin, kun perintöä aletaan aikanaan jakaa.

Ymmärtäähän sen. Oman ulkoisen jatkeen holtiton huikentelevaisuus,

vääjäämättömän liikkuva ja vaihteleva elämäntapa, äkilliset

muodonmuutokset, kun iltavalaistusta jälleen sytytellään. Samanaikainen

planetaarinen säntillisyys. Isännästään itsenäistymisen uhka, muihin

varjoihin liittyminen, synkkä ja pelottava maine, vaikka pimeässä ei mitään

omaa mielikuvitusta karmivampaa olekaan. Seiso nyt siinä sitten aloillasi

menetystä peläten, näyttämättä hermostumisen merkkejä ja symboloi

lapsuuden rakastettua. Et kuitenkaan pääse eroon oksaasi ripustetun,

tyhjänä roikkuvan keinun merkityksiä.

Pujahdin kotiin ja istahdin sohvalle.

En saanut olla rauhassa, sillä suuni oli ehtinyt aloittaa alakuloisen

monologinsa, jolla ei tuntunut olevan minkäänlaista ymmärrettävää

tarkoitusta, paitsi ehkä huulilleni, jotka tahtoivat hapuillen vihellellä jotakin

epävireistä mollisävelmää.

Päivä oli paketissa, samanlaisessa paketissa kuin murheelliset

edeltäjänsäkin. Ränsistyneet unelmat muuttuivat hiljalleen läpikuultaviksi,

viimeistenkin haivenien paetessa huonosti tilkittyjen ikkunoiden raoista

polyuretaanin rapistessa lyhytkestoisen leijuntavaiheen jälkeen

laminaattilattialle. Aamulla ne olisi paras siivota pois muistuttamasta

elämästä.

Mutta mikä se sellainen unelma olisikaan, joka yhtäkkiä toteutuisi?

Viallinen tai itsetuhoinen varmaankin. Toteutunut unelma kuitenkin tulisi

korvata uudella unelmalla, mikä toki saattaisi sopia nykyaikaan, missä

entinen on äkkiä korvattavissa entistä ehommalla, mutta olen aina ollut

hieman hitaanlainen syttymään muutoksille. Sain yhä postia

valmistusvirheellisten kohtaloiden kanta-asiakasohjelmasta.

Vaikenin ja kuuntelin, sillä olin saanut oikean parisuhteen. Se eli aivan

seinän takana.

Nuuskan salakuljetusta

Seison eleittä pimenevässä illassa toivoen, ettei kukaan huomaa. Ympärillä

liikehtii yhtä lailla ihoonsa verhoutuneita ihmisiä, joihin pisarointi ei vielä

pysty. Odottavien hermostuneisuus, peitelty suuttumus. Kuljettaja istuu

lämpimässä kopissaan ja muut palelevat arvellen, että maailmassa on jokin

vialla, ei näin voi tapahtua. Kukaan ei varsinaisesti palaa varhaisiin

hylkäämiskokemuksiinsa, mutta ne ovat siellä.

Bussi siirtyy, avaa kylkensä ammolleen, osoittaa yllykkeensä jokaisen

nielaisemisesta. Ihmiset liukuvat ääneti ja tuskin huomattavin askelin;

kukaan ei kiirehdi. Aggression kompensoiminen ylikorostuneella

joviaaliudella kuin pelkäisi jonkun syyllistävän yleisinhimillisestä tunteesta.

Oikeutetustakin, onhan kylmässä raastavaa seistä, oli tauko sitten

oikeutettu ja työehtosopimuksen mukainen tai ei. Kuka ajattelisi kuljettajan

tunteita ja loisi lohdullisen katseen?

Tuntematon saapuu, astuu hajamielisen vaikutelman tehden riitteiseen

vesilätäkköön, mutta jokin hänessä saa teon vaikuttamaan

tarkoitukselliselta. Tuskin kukaan kiinnittää moiseen huomiota, pitäköön

tarkoitusperänsä.

Emme lähde matkallemme aivan vielä. Idästä saapunut lääkäri istuu bussin

ratin takana ja miettii "tässäkö elämäni nyt sitten on". Katse jaksaa nipin

napin puskea läpi tuulilasista; sisään astuvien matkustajien tervehtiminen

on karissut huulilta kuin jäähile autoilijoiden ikkunoista. Erotuksena on vain

apatian ja turhautumisen sekä toisaalta mielessä lausuttujen kirousten

sävyttämän aggression välinen kuilu, jonka yli ei kukaan ole keksinyt

pingottaa riippusiltaa. Reitti on koskematon. Kaipa olotila, jonka kanssa on

tehnyt sinunkaupat on epämukavuudessaankin parempi vaihtoehto kuin

ennakoimaton sahaaminen kahden huonon ääripään välillä.

Sadepisarat valuvat alas ikkunalasin pintaa, eikä viattomimmatkaan pääse

pakoon. Itselleen vieraat ihmiset matkustamossa eivät muutenkaan

kokeneet minkäänlaisen ylimaallisen väliintuloa vaan kaikki jatkoivat

matkaansa omasta elämästään irrottautuneina. Kaikki istuvat hiljaa ja

pyörittelevät joukkotuhoaseita mielessään, sanoja, joita hellimme

syleissämme ja pyörittelemme koviksi kuin lumipallo suojasäällä. Sopiviksi

yhdistelmiksi rakenneltuina ne laitetaan varo-varovasti olkalaukkuun, missä

ne säilyvät valolta suojattuina ja ovat tositilanteessa saatavilla käden

ulottuvilla.

Pysäkki saapui ja astuin tutulla ei-kenenkään- maalla kokeeksi

vesilätäkköön. En suosittele sitä halpaa lihajalostetta lämpimämmin.

Pingotin ylähuuleni niin, että sisällä näyttäisi olevan nuuskaa, eikä naapurin

setä siksi tohtisi ilkkua minua mielessään, jos sattuisi huomaamaan

asioiden tolan.

Pujahdin pimeään.

Olemassaolon todentumisen hetki

Saavuin asema-alueelle poikkeamatta tavanomaiselta reitiltäni.

Vastoin koko luomakunnan odotuksia tuntematon lapsi malttoi jättää

kiipeämättä lumikasan huipulle junaa odotellessaan. Epäjärjestäytyneet

hiutaleet koettivat olla mahdollisimman huomaamattomia toistensa

seurassa; ne eivät paljastaneet pelkoaan syrjäytetyiksi joutumisesta, vaikka

halusivatkin saada esiin massan tukahduttamia piileviä muotoja, yhtä hyvin

kuin ylijäämäiset marmorinkappaleet kuvanveistäjämestarin

säälimättömässä käsittelyssä. Olin lähes onnellinen tapahtumattoman

vuoksi, en vain siksi, mutta myös siksi.

Katsoin toiseen suuntaan.

Vastoin ihmiskunnan odotuksia oli jokainen ohikulkija jättänyt nostamatta

kättään sillankaiteelle. Siksi painovoimaa uhmaava lumipatja vielä vaappui

maan ja taivaan välillä. Se toki tietää elävänsä laina-ajalla, mutta niinhän

kaikki katoavainen eli kaikki. Kyllähän ajatuksissaan kulkeva ihminen tai

lounatuuli saattaa tehdä äkkiä lopun turvallisuudentunteeseen

tuudittautuneesta tai viimeistään kevään lämpö toimii kaaoksen

palauttajana, veden solistessa omiensa pariin. Mieleni oli kuitenkin liian

karaistunut päästäkseni haikeaan mielentilaan tämän vuoksi.

Vastoin kollektiivisen tajuntamme arkkityypeillä pelottelua malttaa

nuorisojoukko joskus nousta laiturilta junaan ilman vastamaalatun penkin

töhertelemistä tummasävyisillä tussikynillään tai heittämättä penkkiä

ojanpohjalle, vaikka suureen ääneen ajattelisivat, että sielläkin saattaisi

joku aivan hyvin tarvita levähdyspaikkaa.

Astuin junaan ja astuin ulos aivan toisaalla. Kokemus oli arkinen ja ilmeeni

pysyi hallinnassani.

Vastoin primääriperheeni odotuksia kävelin kapakan ohi. Sisätiloissa

tuntematon malttoi pitää valmiutensa omana tietonaan ja jätti tarjoamatta

rakkauttaan sellaiselle, joka ei sitä ajankohtaisessa elämäntilanteessaan

oikeasti tarvitse.

Joskus elämä kantaa ja hätäraketti malttaa roikkua horisontin yläpuolella

vielä juuri sen ratkaisevan hetken, jonka kuluessa päivystävä

taivaanrantaan katselija kääntää katseensa oikeaan suuntaan.

Vastoin kansallista perintöämme ja odotuksia Suomi-filmien traagisten

tapahtumienkulkujen toteutumisesta tosielämässä malttaa syksy joskus olla

raiskaamatta loppukesän järvimaisemaa, kun joku on vielä saanut

mahdollisuuden kesäkauden venyttämiseen ja jäänyt nauttimaan tupla-

Suomestaan punamultamaalattuun Onnelaansa.

Polkaisin kenkääni voimallisesti kivetykseen, sillä halusin saada kaikki

ylinäyttelijät varisemaan mielestäni lumikerroksen myötä.

Joskus myös koittaa päivä, jolloin töistä palatessaan huomaa koiranpennun

malttaneen olla ensimmäistä kertaa virtsaamatta lattialle lojumaan

jääneeseen kenkään, vaikka hampaanjäljet erottuisivatkin tarkemmassa

syynissä. Joskus kohdalle osuu armelias maanantai, joka malttaa olla

muistuttamatta vääjäämättömästä saapumisestaan niitä, jotka vielä

sinnittelevät kapakassa nykyhetkeensä tarrautuneina. Tai elämänsä

syrjässä rimpuileva malttaa vielä jatkaa elämäänsä aloillaan, siinä mihin on

kohtuullisen hauraalla päätöksellä asettunut, koska tämä tekee jonkun

iloiseksi. Ei ehkä vain siksi, mutta myös siksi.

Vastoin omia odotuksiani vedin kotioveni kiinni vaimentamatta kolahdusta

salpaa saattamalla. Ehkä halusin olemassaoloni todentuvan.

MAO-estäjät ja vapaat happiradikaalit

Päivä pitenee, vaalikamppailu tiivistyy. Väitteitä väritetään kekseliäästi,

mutteivät ne oikein maaliin osu. Ne ovat kuin meteoreja, jotka niin toivoivat

syntyneensä meteoriiteiksi ja pääsevänsä vielä alkuräjähdyskomitean

kunniatauluun, missä niiden osumatarkkuutta ja rohkeuttaan ihailtaisiin kuin

japanilaisten zeropilottienkin. Niiden jälkeläiset tuntisivat ylpeyttä

alkuperästään, eivätkä liiaksi murehtisi, oliko vastaantulijan katseessa

silkkaa ystävällisyyttä vai monimutkaisempia utilitarismin värittämiä

motiiveja.

Niin, lentävä tähti, maahan pudonnut. Onko sen osa sittenkään kovin

hohdokas? Sillä on toki takana loiston hetkiä iltataivaalla, eikä asema

ihmisen muinaisten toiveiden kohteenakaan välttämättä ole hassumpi.

Taivaalla kiitäessään sitä saattaa olla onnellisen tietämätön

tuntemattomien ihmisten taikauskosta ja epärealistisesta toiveikkuudesta,

mutta ei tuota ole todistettu kontrolloiduissa olosuhteissa. Maahan sidottu

ihminen tuntee itsensä erityiseksi, osaksi kaikkeutta ja jotenkin kaikkia

tuntemiaan onnekkaammaksi.

Lentävä tähti, miten upeaa. Lapsuudessa kehiteltyjen rakkauden tunteiden

uudet kiinnittymispinnat turhien toiveiden telakoitumisalustoineen ja

turboahdetut unelmat kaiken uudistamisesta. Eihän tämä mitenkään

mairittele kokijan todellisuudentajua tai viereiselle tuolille istahtaneen

nykytilanteensa hyväksyntää.

Toiset taas osaavat toivoa lisähyvää vain toisille. Lapsi sitä, lapsi tätä kuin

itse ei olisi elämän parantumisen arvoinen. Yhdenlaista narsismia se

loputon toisen puolesta eläminenkin. Muut vaikuttavat aina hieman

paremmilta, sujuvammilta, vahvemmilta, suuremmilta, nopeammilta ja

jotenkin enemmältä, mutta näkemykset risteävät ennakoimattomasti, eikä

sääntöjä tasa-arvoisessa risteyksessä ole omaksuttu. Ulkopuolisen silmin

asetelma kyllä hahmottuu.

Entäpä entinen tähti itse kaivamassaan kuopassa sitten? Se yrittää päästä

ylös kynnenaluset multaa täynnä ja verta valuen, murehtii menettämäänsä

loistoa ja paikkaa parrasvaloissa, eikä kykene hyväksymään

nykytilanteensa seesteistä auvoa. Se on lyhytjännitteisyydessään aivan

varma, ettei kukaan enää koskaan tule olemaan siitä kiinnostunut kuin olisi

aseman kupeeseen jätetty pyöränraato, josta puuttuu satula tai on sattunut

vandaalien voimannäytteen ja lapsuudenkodista irtautumisen epäonniseksi

sivutuotteeksi. Todellisuudessa se on vain yhtä lailla rampa ja sokea kuin

muut sen ympärillä. Kaikilta puuttuu osia tai jotkin ovat rikki monotettuja,

mutta muiden puutetta ei oman korostuessa tule lainkaan ajatelleeksi.

Samaan tapaan kivenjärkäle ei uskalla uskoa jonkun harvan parran

kasvattaneen meteoriittitutkijan paraikaa laskevan koordinaatteja ja

löytävän ennen pitkää iskupaikalle.

Kamppailu kiihtyy. Knallipäät yrittävät urkkia, onko äänestäjällä

sirppisoluanemiaa, sillä korvan vasaran kanssa tilassa olisi kyllä

vasemmistolaisia kaikuja. Mikä olisi tuossa tilanteessa kapitalistisen

järjestelmän vastaisku? Epäilen lääkärien manipulointia MAO –estäjien

myynnin lisäämiseksi tai vapaiden happiradikaalien tukemista poliittisin

varainsiirroin.

Tarkistanpa vielä kerran tiliotteeni.

Rappeutuvat toimistorakennukset

Vain kymmenen metrin matkan päässä kaupungin maantieteellisestä

keskipisteestä. Se on sijainti, missä ihminen voi kadota kenenkään

huomaamatta. Kokea yksinäisyyttä tai täydellinen alienaatio ja itsensä

kadottaminen ihmisten keskellä. Auringonsäteet tai keinovalot lakkaavat

äkisti kimpoamasta ihmisen pinnalta ja ääriviivat katoavat realiteettien

vanavedessä.

Vain kymmenen päivän päässä lähestyvästä päätöksestä hakea

konkurssia. Se on hetki, jolloin menestymättömyytensä vuoksi kurjistunut

yrittäjä vielä käyskentelee ohikulkijoiden huomion herättääkseen

liiketilassaan, mutta on jo silminnähden kutistunut varjoksi entisestään,

vetäytynyt paperinohueksi, mentyään liiaksi itseensä ahdinkonsa vuoksi.

Seinät etääntyvät huoneen autiuden vuoksi salavihkaa, eikä tarkkaan

harkittu tunnelmavalaistus enää pelasta tilannetta ottamalla maksavan

asiakkaan tai muunlaisen ihmisen hahmoa.

Vain kymmenen minuutin päässä entisiltä paraatipaikoilta. Siellä

rappeutuvat tyhjentyneet toimistorakennukset, joissa kukaan ei enää halua

toimia. Uusia on onneksi rakenteilla, mikä riittäisi ihmiselle? Jonkin ajan

kuluttua uusienkin rakennusten tekniikka, värimaailma, materiaalit ja fiilis

ovat jotenkin vanhentuneita ja ainoaksi käyttötarkoitukseksi jää tarjota vielä

vapaana lentäville linnuille mahdollisuus laskeutua katon antennien varaan

ja ehkä työllistää energiayhtiön kavereita.

Vain kymmenen metrin korkeudella maan pinnalta. Se on korkeus, missä

juuri nyt eletään arvoasunnon hinta-arvioon pukeutuen tavanomaista,

arkista perhehelvettiä. Kahden ihmisen täydellinen yhteensopimattomuus,

haluttomuus luopua ruusunpunaisista kuvitelmista ja sietämättömän

erillisyyden jatkuminen. Lehtikullalla päällystetyssä maisemassa kulkee

kaksi erillistä polkua, joiden yhdenmukaisuutta tai molempia ympäröivää

maisemaa ei enää ole kykyä nähdä.

Vain kymmenen askelen päässä teini-ikäisen huoneen ovelta. Se on

sijainti, missä uusavuttomat vanhemmat piehtaroivat keskellä yötä

neuvottomuudessaan, kun lapsen oven alta vieläkin loistaa sininen valo.

Sitä epäilee, että tuntematon jälkikasvu on vieläkin hereillä, eikä saa

tarpeeksi unta, muttei tohdi varmistua asiasta yhteenoton pelossa.

Ennemmin sitä sekoittaa kasvosaippuaan unenpuutteen paljastavaa

kemikaalia ja ottaa yhteyttä kuraattoriin, opinto-ohjaajaan tai koululääkäriin,

mutta ei tällaisia taruolentoja saa kiinni. Ehkä ensi yö menee jo paremmin.

Vain kymmenen metriä meren pinnan alla. Se on syvyys, missä Itämeren

kalat manaavat veden huonoa laatua, happiköyhyyttä, suolapulssien

viimeaikaista niukkuutta, surkeaa reilun 50 metrin keskisyvyyttä ja Heikki

Paasosen uusia mielenkiinnon kohteita. Vesi on hyistä ja sekaan

sukeltavien on syytä valella itsensä valaanrasvalla, minkä japanilaiset olivat

hankkineet vain tieteellistä käyttöä varten.

Vain 10 senttimetriä. Se on fyysinen etäisyys, joka sovituskoppien jonossa

pienimmillään erottaa vastakkaisesta sukupuolesta ilman, että kenenkään

epäilykset heräävät liiaksi. Jos kokee joutuneensa seksuaalisesti

sivuutetuksi, kannattaa asioida liikkeissä, missä myydään unisex

–vaatteita. Sellaisia sovittaessaan saattaa näet päästä melkein

kosketuksiin vieraiden genitaalialueiden kanssa, kun uni on ainoa

seksuaalinen tila.

Vain kymmenen herätyssignaalin jälkeen. Se on ripeys, millä nousen ylös.

Huomaan heränneeni jostakin hylättyjen muistojen maailmasta,

kanahäkkivaraston puurakenteiselta alahyllyltä, kuivuneiden tussikynien,

pukupussin ja turhiksi osoittautuneiden tutkintotodistusten seurasta.

Omalta iholtani ja naapurikopperon telttakankaista lähtöisin oleva pöly on jo

laskeutunut, saanut ajokset ja kirveeniskemät iholtani peittoon kuin

armollisempikin lumivaippa. Yhä pimeässä hapuillessani huomaan

kyljessäni ammottavan kolon, mikä paljastaa jonkun kansalaisrohkean

yrittäneen herätellä minua tai varmistaa eloonjäämiseni vielä toistaiseksi.

Muutun pölyksi jälleen ja seuraava varastostaan pieneksi jääneitä luistimia

etsivä kenties vapauttaa minut huomaamattaan oven ilmavirran

välityksellä.

Valon mustasukkaisuus

Vieläkään en tiedä mitä tapahtui. Olin seisoskellut hajamielisenä aivan

tukevalla alustalla.

Aurinko paistoi silmiini, mutta silmiä siristelemällä saatoin nähdä

ympärilläni levottomina käyskenteleviä väkijoukkoja, jotka kuulostivat

mietteliäästi arvailevan kirjaimia, kukin vuorollaan. Katselin kädet selkäni

takana vihellellen taivaalle, sillä taivaalle mahtuu katseita, eivätkä sironneet

valonsäteet tunne mustasukkaisuutta, jos sattuvat jäämään vaille

huomiota. Niillä on kenties ollut onnellinen lapsuus, elävät sitä uusiksi

paraikaa tai ovat asennoituneet siihen, että elinkaarensa aikana ovat osa

jotakin suurempaa. Taivaan sini näyttikin ihmeen kauniilta, pilvet

yhdenmukaisessa liikkeessään määrätietoisilta; olivat ehkä menossa kotiin.

Hengitin syvään tunnustellen ilmaa kuin tekisin sen ensimmäistä tai

vastaavasti viimeistä kertaa. Miksei itsestäänselvyyksiä osaa yleensä

arvostaa näin? Siksi kai, että haltioitunut tila arkikokemuksena kärsii

inflaation hyvinkin nopeasti.

Ympärilläni rauhattomat vaikenivat ja olin vähällä nukahtaa. Onneksi olin

asentanut hevoseläinten lukkopolvia jäljittelevät tukeni paikoilleen

alaraajoihini juuri siltä varalta.

Äkkiä maa tuntuu pettävän altani. Saatoin samanaikaisesti kuulla

jonkinlaisen kolahduksen, mutta en menisi vannomaan, eikä

kunniasanallani ole muutenkaan enää aikoihin ollut todistusarvoa

tällaisissa tilanteissa.

Tunsin putoavani, mutta minne? En ollut huomannut merkkejä seismisestä

toiminnasta ja allani pitäisi olla ikiaikaista peruskalliota, mistä moni

kulttuurikaupunki olisi kateellinen. Vapaa pudotus alkoi, kuten sen

kuuluukin alkaa. Olin kuitenkin harmissani lähtönopeuteni maltillisuudesta,

mutta kyllä se siitä kohentui, kun maanpinta alkoi saada imun päälle.

Käynnistä maan keskipisteessä olisi kyllä leirinuotioilla kerrottavaa.

Ilmavirta nosti olkapäilläni levänneet pulisonkini ylös lepattamaan ja olisi

tehnyt mieleni raapia kutiavaa korvantaustani. Pidin yhä käsiä selkäni

takana, en ehkä halunnut tehdä käsivirhettä vapaapotkutilanteessa. Mieleni

läpi tulvi kohtauksia vanhoista agenttielokuvista, mikä herätteli

epämääräisen tunteen ympäristön vääristymisestä tai muusta uhkaavasta,

mistä en saanut otetta.

Kurkkuani alkoi hiljalleen kuristaa hieman tavallista enemmän, enkä voinut

olla varma, olinko laittanut kravattiin vääränlaisen solmun. Katsoin

taakseni, mutta en voinut huomata maisemaan mahdollisesti häivytettyä

henkilöstöä. Totuusseerumi verenkierrossani aktivoitui ja koska totuus on,

etten tiennyt elämästäni mitään, olin hiljaa, kuten ennenkin. Liuos oli ehkä

laitettu vesijohtoveteen tai ruiskutettu maitotiehyisini yön pimeydessä.

Laskin nopeasti, että tämä oli suurin piirtein yhtä todennäköistä kuin

valtiovallan linjaus laittaa jarrua varusmiesten aamupuuroon, kun silmä

välttää.

Vauhti kiihtyi, tarkkailin elintoimintojani. Veren kohina suonissani, sydämen

syke, pari syvää henkäystä. Vanhan vitsin juju valkeni minulle äkisti ja aloin

nauraa katketakseni.

Pysyn kuitenkin yhtäjaksoisena. Köysi pingottui, mutta hirsipuun aisa

katkesi äkillisestä rasituksesta, ehkä samanaikaisesti uneni kanssa.

Tömähdän lattialle ja löydän eilispäivän muistikuvat hiekan seasta. Siivilöin

ne käsiini haalimillani hiekkaleluilla, kostutin hiekan lehdiltä keräämäni

aamukasteen avulla ja rakensin hiekasta vaatimattoman linnan untani

vartioineiden ihmisten tuijottaessa hölmistyneinä.

Anti-swägä.

Tie, totuus ja elämä

Olin kylmää asvalttia, roudan koettelemaa. Olin kuin tie allani, jota pitkin voi

etsiä totuutta. Jos taas haluaa rakentaa entisestä poikkeavaa elämää, voi

kävellä omiin motiiveihinsa pukeutuneena ylitseni, sillä tie saattaa johdattaa

minkälaisiin olosuhteisiin tahansa; yhtä hyvin onnellisiin sattumuksiin kuin

yhä syvenevään ahdinkoon, eksyttäen ne, jotka haluavat eksyä.

Tie saattaa rakastavaiset yhteen, johdattaa hukassa olleet kotiin, paljastaa

päivän valoa piileksineet ennen pitkää. Tie opettaa ihmistä julmalla

tavallaan, mutta myös ohjeistaa tulemaan puolitiehen vastaan, opastaa

itsenäistyjiä irtautumaan lapsuudenkodista, johdattaen tuntemattomille

oville, joiden avaamisesta on kannettava vastuunsa.

Ihmiset kulkevat reittejään katse maahan luotuna, mieli kohti taivaanrantaa.

Jos kasvojen ilmeitä tohtii alkaa tulkitsemaan, joutuu epämukavan olotilan

valtaamaksi, sillä ihmisillä on arveluttavia salaisuuksia kannettavanaan. He

koettavat olla herättämättä muiden huomiota ja huolehtivat kunniallisesta

ulkoasustaan, mutta tiedä, vaikka kantaisivat sydäntä takkinsa alla. Ylös

asti napitetut pitkät trenssitakit alkavat jälleen näyttäytyä epäilyttävinä

vaatekappaleina, kuten vanhaan hyvään kylmän sodan aikaankin.

Ihminen etsii sitä oikeaa, suurta sydäntä, jossa on juuri oikeanlaiset eteiset,

kammiot, pakoreitit ja sopivasti sähköistä johtamiskykyä. Päivän

pidentyessä keväällä alkavat sydämenkantajat olla yhä ahtaammalla.

Turvallinen aika liikkumiselle hupenee ja ihmisen petollisin kantamus on

vaarassa paljastua.

He ainakin uskovat olevansa poikkeavia unelmoidessaan jostakin

saavuttamattomasta irrationaalista, onhan sydämellä arveluttava maine;

sen kun sanotaan viettelevän vääjäämättömään turmioon ennenaikaisesti.

Onko mieltä kuunnella sydäntä, joka vain tykyttelee, ellei sitten tavoittele

transsitilaa buddhalaisella keskittyneisyydellä? Eikä yön heikoilla hetkillä

tahdo ajatella, ettei suuri koko sittenkään ole tässä valttia, työ käy

raskaaksi sinnikkäällekin kudokselle, joka ei ajattele seuraavaa lyöntiä

pidemmälle ja turhautuu yksitoikkoiseen puurtamiseensa rintakehän

vankina.

Salaisuuttaan varjellakseen intellektuellit siirtelevät sydäntä sisällään

muiden harhauttamiseksi, älykkäältä vaikuttaakseen, etteivät vaan

paljastuisi ”niiksi”. Vampyyrit eivät ole saaneet yksinoikeutta sydämen

sijainnilla naruttamiseen, vaikkei tätä tietenkään Noidan käsikirjassa

mainita. Tukalan paikan tullen on lyötävä puukiilat molemmille puolille

rintaa.

Jos sydämenä tunnettu kimpale lihaa onkin tuomittu pimeään tyrmäänsä

rintalastan sisällä, ovat sanat vielä tänään vapaita maallisista rakenteista.

Niillä ei ole mitään tekemistä sen Charlien kanssa, jota aikanaan etsittiin

suurin ponnistuksin Vietnamin viidakoista.

Sitä mietin.

Todisteita sivilisaatiosta?

Loskan alta pilkistävät ja vettyneet syksyn lehdet, suusta sylkäistyt

purukumit ja nyt tarpeettomaksi itsensä kokeva kivilaatoille kylvetty sepeli

koristavat muuten niin kovin elotonta reittiäni. Ne ropisevat hetkittäin

kengän alla, saavat minut himoitsemaan pientä suolapalaa ja toimivat yhä

yleistyneen vitutuksen ohella ainoina todisteina sivilisaation

olemassaolosta.

Suuressa myllyssä asvaltin sisään sekoitetut ja iäisyyksiksi juuttuneet

kivenmurikat itkivät kurjaa kohtaloaan ja pyrkivät pitämään vapauden

kaipuuta koskevat toiveensa matalien taajuuksien piirissä, suunnaten ne

ainoastaan ohikulkijoiden lahkeissa piileksiviin salakuuntelulaitteisiin. Näin

siksi, ettei valvontakeskus rekisteröisi kiellettyä tyytymättömyyttään ja

lähettäisi nikkareita nujertamaan tahtoaan pikkuvasaroilla uutterasti

naputellen.

Kivipahaset eivät tunnistaneet niitä tallaavien kateellista suhtautumista,

eivätkä välttämättä osanneet arvostaa asemaansa, missä saivat katsella

tuntemattomien hameiden alle ilman uhrin kiusaantumista. Osa kivistä taas

oli aikanaan omaksunut Viktoriaanisen häveliäisyyden ajalta, jolloin

pöydänjalat oli syytä peitellä visusti seksuaalisten yllykkeiden

hillitsemiseksi. Häveliäisyys, katseiden karttaminen, muodollinen puhetapa

tai puhumisen välttäminen kaikkinensa, vuorovaikutustilanteiden ja

ihmisten karttaminen yleisemminkin soveltuvat kyllä totutteluna

metropoleihin ja tähän maailmanaikaan, kun odottelee ihmisen

vääjäämätöntä kuolemista sukupuuttoon. Odotteluaikana ihmisten

alkukantaiset ja siksi halveksittavat tarpeet liittyä toisiinsa voidaan

toivottavasti saada kiinni nykyistä kehittyneemmillä

positroniemissiotomografioilla tai vastaavilla, ellei sitten ajatusten

lukeminen jo ennen niiden ilmenemistä ala pikkuhiljaa sujumaan.

Purukumit eivät nekään hehkuneet onnesta, vaikkeivät sentään olleet tiiviin

tieaineksen sisään vastentahtoisesti sekoitettuja. Niiden maukkaat

kunnianpäivät olivat ehkä vielä tuoreessa muistissa ja ihmisten katseet

siksikin halveksivia.

Purukumeja, tupakantumppeja ja salivaa reunustavat kivilaatat olivat

symmetrisesti portaikkoon aseteltuja humalaisen rakennusmiehen

huonosta päivästä huolimatta, mutta suorien laattarivien katseleminen ei

ylevöittänyt mieltäni tai saanut tuntemaan saavutuksesta minkäänlaista

myötäylpeyttä, koska vastaavaan taidonnäytteeseen ihminen on kyennyt jo

melko lailla esihistoriallisena aikana. Purukumia ei tosin silloin ollut keksitty.

Viimeksi mainitun tosiasian vuoksi tunsin eläväni etuoikeutettua

ajanjaksoa. Näytin kykyni kävellä ja samanaikaisesti maiskutella purukumia

uhmakkaasti suu auki. Oi, miten nuorekkaan tapa minusta tekikään. Ehkä

eläisin ikuisesti.

Jesus, cross-dresser

Olin kävellyt vailla määränpäätä niin kauan, että kengänpohjien jälkeen olin

kulunut loppuun vähä vähältä ja kokonaisuudessani kaulaa myöten. Mieleni

oli roikkunut perässä tylsistynyt ilme kasvoillaan, mutta sinnikkäästi kiviä

potkiskellen, vaikkei eteneminen herkkua ollutkaan ollut.

Sammakkoperspektiivistä asioihin saa silti aivan uudenlaisen näkökulman,

mutta niin saa haudastakin.

Sen kauempaa rauhasta nautiskelematta nousin kuolleista, huomasin

käyneeni jo kaikkialla ja mietin, miten ihmeessä saisin uudessa tilanteessa

aikani kulumaan. Ei sitä säästääkään voi ja kansantaloudellisista syistä on

kulutettava kaikki, mitä on.

Keksin lyhyelle elämänvaiheelle tarkoituksen ja vieraan tekemänä

palveluksena kävin hakemassa Santiago de Compostelan peruskivet

tuntemattoman naapurin rantahuvilaa varten. Ne eivät oikein istuneet

maiseman punagraniittiseen värimaailmaan ja vein kivet takaisin yön

pimeydessä, ehtien täpärästi ennen kuin työpaikoistaan mustasukkaisesti

kiinni pitävät vartiomiehet pääsivät iholle. Olisi kai aika palata kotiin

henkistymättä. No, olin yrittänyt.

Ymmärsin Jeesuksen olleen ensimmäinen cross-dresser, pitelin lieassa

maailman ihmisten sieluja, kunnes vastapuoli luovutti. Ei sieluja tohdi

päästää maistamaan vapautta liiaksi, tulisivat, mokomat, levottomiksi.

Jonkun mielikuvitus lensi äkisti lävitseni, muttei tarttunut kiinni, sillä kaikki

kudokseni on valmistettu tv-shopin pannujen pinnoitteesta. Yllättäen kuin

talvi, salamanisku tai mensujen alkamisaika ilman teinikalenteria löysin

Atlantiksen snorklaillessani Kivijärvellä sameahkoissa vesissä.

Pyhiinvaelluksen paluumatkalla iski levottomuus ja varmaankin turha

kiireen tuntu. Juoksin vauhdissa olevan junan kiinni, ratkaisin juostessani

Rubikin kuution ja viiden tähden sudokun, muutaman matemaattisen

teoreeman ja selvitin JFKn ja Palmen murhaajat pelkkiin aihetodisteisiin

tukeutuen, kirjoitin argumenttini lomakohteen rantahietikolle. Harmi vain,

että aallot veivät aukottomiksi rakennetut päätelmäni kokonaisuudessaan,

enkä välittänyt vastata tuntemattomiin numeroihin.

Makasin jälleen raukeana kiskoilla ja kuuntelin vieraskielistä linnunlaulua.

Nostin epähuomiossa päätäni juuri junan osuessa kohdalle. Pääni ei ollut

ehtoollisviinistä huolimatta hauraimmillaan ja seurasin katseellani junan

halkeavan symmetrisesti. Suoristauduin vikkelästi, otin kopit ihmisistä

jonglöörin varmuudella ja kopittelin hetken. Maltoin jättää ennätyssarjani

kesken, koska mieleeni juolahti äkisti lääke elintasosyöpiin; ihmisten

tarvitsisi vain elää paremmin tai nielaista aamiaisbuffeteissa yleisesti

tarjolla olevia syöpäsoluja vaanivia erikoissyöpäsoluja.

Ihmisen elämä voi olla ihan mukiinmenevää, vaikkei olisikaan syntynyt

tallissa tai purjehtinut hauraalla kaislaveneellä kiivasta virtaa maailmasta

tietämättömänä.

Minuutin ajan mietin, olinko täysin vailla itsekritiikkiä. Sitä seuraavan

minuutin tuijotin omaa, kuuta osoittavaa sormeani aivan haltioituneena.