Rakkauden vääjäämättömyys

Kävelin parturin ohi, katsoin toiseen suuntaan ja säästin rahat, vaikka

tiesin, että kiertoon ne olisi laitettava, muuten kansantalous ei eksy kasvu-

uralle, mikään ei onnistu ja meidän käy kalpaten. Etenin lipuen kuin

purjevene, koska en halunnut kuluttaa kenkiäni liiaksi ekologisen

katastrofin pelossa, mutta yhtä kaikki, asvaltti kesti ja etenin

vääjäämättömästi. Päätin presidentillisen tason ohjeen mukaisesti tehdä

ihan tavallisia asioita, sillä niistäkin on kuulemma arvaamattoman paljon

hyötyä. Sen täytyi olla totta, koska niin on sanottu tv:ssä.

Tokaisin mielelleni alentuvasti, ettei sortuisi turhan hätäisiin johtopäätöksiin

tai liialliseen huolestuneisuuteen kansantaloudellisten skenaarioiden

suhteen. Ei se uskonut. Huoli kai sitten kuuluu ihmisyyteen elimellisesti,

koska aivot on elin.

Vääjäämättömältä näyttää myös, että rakkaus löytää epäsopivan

kohteensa, mihin kiinnittyä kuin näkinkengät merikelvottomaan alukseeni,

kunhan vajeet vain ovat juuri sopivat. Yhtä varmasti ihmiskunta tuhoaa

itsensä, elämä voittaa meidät, hauraat ruohonkorret kasvavat asvaltin

halkeamista, kivenjärkäle hioutuu tuulessa, sävyisämmätkin aallot

etsiytyvät ennen pitkää rantaan, aurinko nielaisee maapallon valkoiseksi

jättiläiseksi naamioiduttuaan, hienojakoinen hiekka loppuu tiimalasista,

kuolema korjaa maalliset vaivat, seuraava bussi saapuu, ne ihanimmat

lastenvaatteet jäävät pieniksi, naisten kengät sikiävät varastossa ja

hyökkäävät kimppuusi epätarkoituksenmukaisen suurin sotajoukoin,

tekoäly päihittää meidät yhä useammilla elämänalueilla, tuntematon

sanailee sinut häkellyksiin, jäät lopulta kiinni liputta matkustamisesta,

lapsesi omii huonot tapasi, sinällään uskottavilta vaikuttavat, mutta

toisensa poissulkevat ravitsemussuositukset kilpailevat itsensä uuvuksiin ja

tekevät sovinnon, Sagrada Familia valmistuu, edustavinkin tatuointi

haalistuu, uhkarohkeaa temppupyöräilijää sattuu leukaan, joku jää

harmittelemaan ujouttaan koulun discossa viimeisten hitaiden jo soidessa,

kammottava valomainos palaa loppuun, voimasi ehtyvät portaissa, pääset

yli särkyneestä sydämestä, öljy loppuu ja entinen suosikkikappaleesi

kuulostaa lapselliselta. Tai huuhkajaa muistuttava, tätimäinen luennoitsija

syvää ymmärrystä viestivine äänenpainoineen häviää harmaaseen

taustaansa tehokkaammin kuin paras erikoisjoukkojen sotilas

maastovärityksen turvin tai ninja yöhön. Tuntuu kovin aavemaiselta, kun

ketään ei näy missään, mutta ääni vain jatkaa loputonta kantautumistaan

takariviin asti haitaten nukkumista.

Seilasin auringonlaskuun unen ja valveen rajamailla. Huuhkaja hoiti

pahaenteisen albatrossin virkaa roikkumalla köysissä taivaanrantaa vasten

kuin surrealistisessa maalauksessa.

Kärpänen jäniksenä

Katselin ulos junan ikkunasta. Tuuli lennätti puiden kaipaamia lehtiä ilman

halki ja samassa ymmärsin, miten voisin hyödyntää syyslehtien ja

lumihiutaleiden putoamisen liike-energian ja ratkaista näin uusiutumattomia

polttoaineita koskevan dilemman. Päätin sanoa sähkösopimukseni irti ensi

tilassa.

Olin vaunun ainoa matkustaja, siis miltei onnellinen mies. Hetken kuluttua

huomasin juhlineeni ennenaikaisesti, sillä pettymyksekseni vaunussa oli

myös kärpänen. Se oli myös jänis, sillä tarkistin äkkiä älypuhelimen avulla,

ettei kärpäsille ole omaa lippuluokkaa HSL:n tarjonnassa. Ihana rauha oli jo

pilalla, mutten aikonut missään tapauksessa alkaa avautumaan pian

ohimarsseja toistavalle kondyktöörille asiasta; on hänellä varmaan

kestämistä vaikean ammattinimekkeenkin kanssa ja jokin vieraalta tuntuva

tarve suojella tuntematonta takaiskuilta virisi.

Kärpänen lentelee ikkunalla ja on tutkivinaan ikkunan harmaalla puolella

käyskentelevien sadepisaroiden touhuja, mutta olin varma, että se

enneminkin katseli minua sillä silmällä panoraamakatsettaan

täysimääräisenä hyödyntäen. Viimeisetkin rauhan rippeet pyyhkiytyivät

olemattomiin, kun se varoittamatta lennähti kohti ja laskeutui pieni kokonsa

huomioiden uhkarohkeasti vaatteilleni. En jostakin syystä ryhdy

tavanomaisiin varotoimiin, minä hölmöläinen. Seuraavaksi se siirtyi

imukuppeineen paljaalle iholle suolaa raapimaan ja aloin pikku hiljaa

hermostua.

Tilanne sai kuitenkin uuden käänteen, kun lähestymistapansa muuttui.

Olenkohan ollut itseltäni huomaamatta yksinäinen, kun annoin sen hieroa

siipiään takajaloilla? Minulle ei tullut mieleen mitään seksuaalisia tulkintoja,

vaikka se alkoi myös hieroa sääriään vasten omiani aivan kuin salaa,

syyllinen ilme kasvoillaan. Hieman omituinen olo kiistatta tuli ja varmistin,

ettei ketään ollut ilmaantunut taakseni aivan äänettä.

Hyvästelin siipiveikon hieman turhankin pitkin ajatuksin, mutta ymmärrän,

ettei meillä olisi vaunun ulkopuolista tulevaisuutta syyssäällä.

Kamomillateetä ja anksiolyyttejä

Vapauduin työn maallisista kahleista eriskummalliseen aikaan. Pysähdyin

ja laskin raskaat luomeni maailman suojaksi, koska en tahtonut pahaa,vain

aistia ohikiitävää subliminaalisesti. Kun pysähtyy jonkin äärelle, voi olla

tekemättä, muttei aivan olematta. Hengitys tasaantuu ja voi yrittää kesyttää

sydämensä transendentaalisin menetelmin. Kykenet kenties tasaisuuteen

ja ajatus on sinällään rauhoittava, mutta ei arvaamattoman kesyttäminen

onnistu, sanokaa minun sanoneen, jos satutte erehdyksessä juttusille

jonkun kanssa.

Päivät ovat onneksi kuitenkin samanlaisia. Ne asettuvat kuuliaisesti jonoon

järjestysnumeronsa mukaisesti, moitteettoman linjakkaasti, jolloin niitä

aletaan kutsua elämäksi. Jokin tuollaisessa tehokkuudessa on viehättänyt

ihmistä, kun kerran armeijat ovat vastaavaan pakko-oireisuuteen

turvautuneet. Ehkä siinä on jotakin, joka muistuttaa avaruuden

rajattomuuden ja ilmakehän puutteen aikaansaamaa täydellistä hiljaisuutta,

kun kukaan ei kuule huutoasi. Kiire loppuu, kun tiedät, ettet kuitenkaan

pääsisi mihinkään. On vain rasvatyyni järvenpinta loppukesäisenä

aamuyönä, kun usvakin hiljalleen rauhoittuu kietouduttuaan aikansa

itsensä ympärille verkkaiseen tapaansa, mikä sopiikin aamuöisiin hetkiin,

jolloin tunnit ovat muita tunteja hitaampia, eivätkä noudata muitakaan

sääntöjä. Tasalaatuisia ja ennakoitavuudessaan rauhoittavia ovat myös

kreikkalaiset vuoristotiet, jotka ovat paperilla päällystetty monenkertaisella

asvaltilla, mutta vain paperilla. Tai kolajuoma, mikä tahansa tuote

saksalaisen tehtaan liukuhihnalta, lämmin pastöroitu maito, kamomillatee

tai anksiolyytit, lumihiutaleet riittävän etäältä tarkasteltuna, auton

vastamaalattu konepelti osaavan kaverin käsittelyn jälkeen, vieraan kielen

äänteet nopealla puherytmillä, keinonurmikentän vierekkäiset neliömetrit,

kiinalaiset kirjoitusmerkit, kaksi vaihtoehtoista ja miltei umpeenkasvanutta

polkua tuntemattomalla seudulla, lumen eri sävyt sademetsän asukkaan

silmin, hartioiden iholle pusertuneet hikipisarat hetkellä ennen

ensimmäisen löylykauhallisen heittämistä, kaksi kissaa pimeässä tai

kivenjärkäleen aiheuttamat vesipärskeet kuusamolaisessa koskessa.

Avasin silmäni ja katsoin haikein mielin tähtiin, koska muunlaisia mieliä ei

ollut saatavilla. Otin kokeeksi varovaisen askelen oikealla jalallani. Ei se

huono ollut. Otin toisenkin.

A Walk in the Park

Kävelin. Olin kuin ikuisesti vaeltamaan tuomittu Jerusalemin suutari, joka ei

oikein tahdo päätyä mihinkään, eikä aloilleenkaan voi asettua. Jalat

liikkuvat moitteettomasti, mutta maisema ympärillä pitää kasvonsa

muuttumattomina kuin kävelisi liukuhihnalla. Tai kuin olisi palannut teini-

ikään. Vaivautuneeseen hetkeen, kun bussin käytävä ei takapenkkiä kohti

pyrittäessä pääty koskaan, kun ensimmäinen finni on juuri puhjennut tai äiti

on vasta leikannut hiuksesi mielestäsi varsin epäonnistuneesti. Käytävä on

tahmea ja narskuu kenkiesi alla kiinnittäen väsyneimpienkin matkustajien

huomion ja voit olla varma, että sinua tuijotetaan. Alat epäillä heidän

katsovan sinua vienosti ja kiusaannuttavalla homoseksuaalisella

kiinnostuksella, näkevän mieltymyksiä, joista et ole edes itse tietoinen.

Haluat paeta juosten pois tai vetäytyä asketismiin oman kehon temppeliin,

mutta miten paeta sitä suurta ja hajottavaa hämmennystä? Sitä vain jatkaa.

Matkalla reitille tuli epämääräisiltä näyttäviä myrkkyjä, skorpioneja,

valkoisia leijonia ja käärmeitä. Tiedä sitten, oliko tilanne uhkaava, mutta se

saattoi olla. Kaikki vaistoni olivat äänekkäitä; toiset halusivat minun

taistelevan, toiset taas pakenevan ja kommentit punnittiin tasapeliksi.

Onneksi ymmärsin niiden olleen vain tiukkoihin byysiin ja

jäljitelmäleopardikuoseihinsa sonnustautuneita kasaribändejä, jotka

yrittävät pysyä pinnalla kaikin keinoin.

Mitä tehdä, kun vaistosi puuttuvat hyvin organisoituun elämäsi ja repivät

korteksisi mielineen kappaleiksi kuin puolihuolimattomasti; tavalla, joka

muistuttaa, etteivät vaistot ole aiemminkaan olleet kiinnostuneita

tuollaisista myöhäsyntyisen kaltaisista kotkotuksista. Järkeilet, että mitäpä

tuosta, sillä hyllyvä, epävakaa, kipuhavaintonsa defensiivisesti muualle

siirtävä, itseensä tyytymätön ja polveileva pehmeä kudos ei vaikuta

seuralta, minkä suosioon kannattaisi ehdoin tahdoin pyrkiä. Parempi hoitaa

omaa tonttiaan ja olla kuuntelematta itsensä jalustalle kohottaneita

rakenteita. Vaistot sen sijaan saattavat olla häkeltyneitä omasta

historiallisesta minuudestaan ja lajien nykyluokituksesta piittaamattomasta

aikaperspektiivistään.

Katselin maailmaa sotakuvaajan rauhallisuudella ilman ilmettä.

Mitähän olinkaan sanomassa? Ai niin, kävelin! En päätynyt mihinkään.

Rai, rai, rai

Harhailen sokeutuneena ja sieluni kadottaneena asemalaiturin kuolemaa ja

vieraantuneisuutta kumisevalla kivetyksellä, vaikka kenkäni eivät enää

koskaan olisi halunneet joutua kokemaan näin kovia. Sielun taas kuvittelin

menettäneeni iäksi jo aikaa sitten, kun jätin sen tapojeni mukaisesti joskus

narikkaan ja kadotin muovisen tositteeni, enkä sitä kovinkaan ponnekkaasti

edes välittänyt etsiä. Mitä lie reittiä ja kulkuvälinettä käyttäen se livahti

perääni ilman kantajaansa? Nyt sielua kaiketi oli etsitty sisältäni

nukkuessani avaamalla rintakehäni sorkkaraudalla, eikä kylkiluita voi oikein

kipsata. On vain jatkettava elämistä.

Entä sydämeni sitten, tarvitseeko ihminen sellaista aivan varmasti?

Tarkkailen elintoimintojani hetkisen. Tuntui, että sydämeksi kutsuttava

kimpale lihaa teki etätyötä jossakin, koska olin hengissä ja potkin pikkukiviä

itseäni harhauttaakseni, kuten ihmisyyteen kuuluukin. Sydämen

paikannusjärjestelmä paljasti sen olevan kantakaupungin alueella ja

liikkeessä. Oletettavaa on, että töistä palaavat tai alennusmyynteihin

toiveikkaina suuntaavat yrittävät ravistella sitä irti lahkeestaan

mukulakivikadulla närkästyneinä pois tieltään kuljeksimasta. Aikamoista

venymiskykyä ja ajan hermolla elämistä ikiaikaiselta järjestelmältä, voisi

sanoa.

Jatkan matkaa, ihan minne vain. Askeleideni kaiku puuttui, siinä missä

kaikki muukin värähtely. Ihmiset aukoivat suuonteloitaan, mutta ehkä olin jo

onnistuneesti suojautunut tuntemattomien tyhjänpuhumiselta kehittelemällä

keskushermostooni jonkinlaisen suodattimen liialliselta ärsyketulvalta

välttyäkseni. Hengittäminen ei tapahtunut itsestään, ei likimainkaan.

Olisikohan iskenyt akuutti pneumonia tai ilmansaasteiden myötä

peruuttamaton keuhkoahtauma, kun kapasiteetti ei ollut riittää? Silmissäkin

täytyi olla jotakin vikaa, ne kun valuvat steriiliä nestettä, vaikkei tuullut juuri

lainkaan tai ainakaan ihoni ei sellaista havainnut.

Olinkohan jo turvassa kaikelta pahalta? Mieleni sopukoissa kaikui hokema

”rai, rai - rai, rai”. Se tuntui kimpoilevan pääni sisällä puolelta toiselle kuin

ilotulitusraketti ahtaassa tilassa sarjakuvien liioitellussa maailmassa.

Mediapeliä

Juna pysähtyi asemalle ja pidin sinnikkään katseeni junan vaunun

ulkopuolella. Rakennustyömaalla lojui riekale käytettyä, työmaa-alueen

rajaamiseen käytettävää huomioteippiä, jolla oli joskus ollut paikka

maailmassa. Nyt se lepäili maassa kaikesta tietämättömänä,

käyttökelvottomana ja hyljeksittynä, tarrapintansa ja vetovoimansa

menettäneenä symboloiden kertakäyttökulttuuria ja kenties myös

arkkitehtuuria, mitä ei näille kulmille haluta. Jo aikaa sitten katkeroituneet,

entiset julkisen sektorin työntekijät näkivät vain roskan roskien joukossa ja

ajattelivat epärealistisen positiiviseen minäkuvaan tarrautuen, että olisivat

kyllä itse ehtineet helposti poimia nuokin muusta kiireestä huolimatta, mutta

eihän noiden vetelien nykynuorten ja mokomien etnisten, maailmaa

nähneiden työnvieroksujien selät taida enää taipua kuin minulla parhaina

päivinäni.

Parhaina päivinään Väyrynen sentään luki koko Dostojenskin tai olisiko

ollut jopa Dostojevskin tuotannon muutamassa päivässä, oppinut mies, kun

on. Olin yhtä innokas käymään läpi koko Väyrysen olennaisen tuotannon

vaikka heti, josko jotakin älykästä siivilöityisi läpi. Lähetin hakemuksen

asiasta Pohjantähtiopistoon, mutta pitivät kai hanketta suuruudenhulluna,

kun eivät kerran vastanneet mitään. Tein uuden, eritellymmän

hakemuksen, missä rajasin tutkimuskohteen koko tuotannon sijasta

pelkkään ulosteeseen, mikä tuntui mielestäni aivan riittävältä savotalta.

Kieltäytyivät kohteliaasti. Olivat selvittäneet lupaviidakkoa aikansa, mutta

kuulemma kunnallistekniikan muuttaminen uudentyyppisillä selektiivisillä

lvi-erottimilla ja -talteenottajilla ei ollut tässä vaiheessa enää mahdollista.

Olin hyvissä ajoin suojautunut pettymykseen selittämällä itselleni, että olin

muutenkin ollut muuttamassa mieltäni. En vain osannut päättää

muuttaisinko sen tuulivoimalan koneistoksi, 0,46 neliömetriksi siirtonurmea

vai uusiksi paristoiksi muutenkin toimimattomaan kaukosäätimeen.

Livuin omiin ajatuksiini, enkä löytänyt ulos mediapelin vuoksi.

Vanhan rehtorin nutturan kireys

Tuuli puhalsi paikasta toiseen, muttei se voinut olla ainoa syy. Kasvoni

tuntuivat oikeasti omituisilta. Olisikohan niihin asennettu jotakin

ylimääräistä, kielivätkö kiristykset tavallistakin voimakkaammasta

maailmantuskasta vai olinko kenties joutunut hetkellisen onnentunteen

valtaan? Arvelin ulkoisten merkkien olevan sisäisiä, pettäviä yllykkeitä

luotettavampia vihjeitä tapahtuneesta, mutta yhtäkään peiliä ei näkynyt

metsäisellä polkutaipaleella. Rinne vietti alaspäin, näkökulmasta riippuen

ylöspäin. En tiedä, millä ihmeen vippaskonstilla vesilätäköt siinä

pysyttelivät, mutta mäkiseen maastoon oli muodostunut lammikoita, jotka

muuttivat alituiseen muotoaan intensiivisesti kuin maankuori. Seisahdin

yhden lammikon äärelle ja katsahdin jalkojeni juuressa levittäytyvää

kuvajaistani. Pinta oli väreilevä ja oli haastavaa, miltei vaikeaa saada

selvää, mitä mahdoinkaan tuntea. Ainakaan minkäänlaista valaehtoista

lausuntoa en suostunut antamaan, kun laamanni kurkkasi näreissään

puskasta sitä tivaamaan. Kasvoni näyttivät kyllä kireiltä kuin vanhalla

rehtorilla ja kiristin nutturaa. Tuhahdin turhamaisuudelleni, eivätkä

lätäkötkään olleet enää kiinnostuneita kopioitavista kasvoistani, halusivat

kaiketi olla rauhassa kuusien kuiskiessa hiljaa, varjellen omaisuuttaan.

Minä sen sijaan en halunnut jäädä, oli määrä jatkaa.

Mutta minne? Joku pusikoissa sähisi merkitsevästi, maisema alkoi

huokailla vielä merkitsevämmin. Koin olevani kohdattu vihamielisenä

todistajana, ymmärsin, etten ollut tervetullut tänne. Huojuin hetken tuulessa

kädet sivuilla, simuloiden kuusipuiden käyttäytymistä, mutta ei. En olisi

profeetta tällä maalla ja kuolema voisi olla urasiirto. Moni on kyllä

onnistunut lyömään kuolemalla rahoiksi, mutta ensiksi kannattaa tehdä

viimeinen kiertue, ”vielä kerran pojat” ja sen perään ”rahat pois nostalgiaan

taipuvaisilta hölmöiltä” -kiertueetkin, joilla saattaa hyvinkin turvata

eläkepäiviensä maallisia iloja. Läheinen sillankaide näytti ehdottomasti liian

kapealta asian puntaroimiseen ja uuden biisimateriaalin työstämiseen,

päätös olisi tehtävä valmiiksi.

Nukahdin useisiin muihinkin, samanaikaisiin uniin, jotka rakentuivat

toistensa varaan kuin korttitalo. Veli Ponteva olisi varmaankin ollut

lujuuslaskelmissaan vaativampi.

Kuka muu muka?

Tänä maailmanaikana ihminen mieluiten kävelee kivijalkamyymälöiden ohi,

vaikka toivoo partureiden ja sekatavarakauppojen jatkavan toimintaansa

asiakkaiden häiritsemättä. Ohimarssilla pyritään tyyneyden ja ei-minkään

–olotilan säilyttämiseen, vaikka ajatukset olisivat sekaisin ja vaihtelevat

kuin myrskyaallokko tai puolipitkät hiukset, jotka jäivät viitseliäisyyden

puutteen vuoksi kuivaamatta ennen nukkumaanmenoa. Sitä katsoo peiliin

ja alkaa miettiä, olenko se minä, olenko tässä. Vastaus hiippailee pimeiden

kujien kautta luoksesi ja vastaat ääneti kuka muu muka, kuka muu muka.

Henkesi on salpautua aivan vieraalta kuulostavan kaiun vuoksi, mutta

keksit jutella ydinjatkoksellesi rauhalliseen sävyyn, minkä myötä saatat

jatkaa elämistä myötä- ja vastamäessä. Liskoaivosi suhtautuvat muuhun

itseesi musketöörien lojaaliudella, ja tunnet, mitä uskallat ja jatkat

hengittämistä omaan tahtiisi. Kuulet kimpoilleet ajatuksesi väärin: Tahitille?

Ei sellaista matkaideaa kuuluisi vastustaa kuolemaan saakka, kunhan saisi

vain uida valtaosan selkäosuuksista itse, eikä tarvitsisi astua lentokoneen

matkustamoon mahdollisesti jonkin loman herättämän, ristivetoa

aiheuttavan toiveikkuuden joukkoon.

Heikolla hetkellä matkustamossa saattaisit erehtyä vakiintumattomasta

identiteetistäsi ja tarkastella elämääsi tuntien jonkinlaista, tuntematonta

ylpeyttä ainakin viimeisten viiden minuutin osalta, koska sinä aikana et ollut

sattumoisin ajatellut mitään yhteiskuntarauhaa tai yksilöpsykologista

tasapainoa uhkaavaa.

Parturi viittoo liiketilastaan ja huomaat epätarkasta tee-se-itse -

ikkunanpesusta huolimatta hänen hätääntyneisyytensä, muttet osaa

yhdistää ylireagoinnilta näyttävää elehdintäänsä itseesi, koska kävit

parturissa juuri vuosi sitten tai olisiko ollut sitä edellisenä. Tunnet olevasi

ajettuna nurkkaan, eikä vaihtoehtoja kunnialliselle perääntymistielle tunnu

liiemmin löytyvän. Kokeilet kuitenkin onneasi ja varmuuden vuoksi kävelet

osan matkasta takaperin, jotta seuraamisesi ei olisi ponnistuksena aivan

naurettava.

Tunnet koirien kintereilläsi lähestyvän uhkaavasti.

Olin lihaisa uutuus.

Lattiaan naulatut puulelut

Siirsin katseeni horisontaaliseksi ja jatkoin matkaa. Kanssaihmisten silmät

oli kaivettu ulos kuopistaan kenties jonkin synninteon oikeutettuna

seurauksena. Osa vain käänsi katseensa pois; ihailivat varmaan hiekkatien

pinnan kivien demokraattista tasakokoisuutta ja kävelivät geishan askelin,

jottei askelten töminä vain häiritsisi ketään. Elollisen silmäileminen

aiheuttaisi elämään turhia Gordionin solmuja ja ylimääräistä

epämukavuutta asteikon yläosista, minkä myötä oma iho vai mikä kumma

alkaisi kiristää ja tuntua ahdistavalta.

Elämää määritteleviä kysymyksiä. Kannattaako enää tässä vaiheessa

yrittää opetella olemaan sinut itsensä kanssa vai ei? Jos on tullut

kasvaneeksi jonkun herran ylimitoitetussa nuhteessa, joutunut imemään

mustikanvarpuja karamellina ja kallisarvoiset puulelut ovat olleet lattiaan

kiinni naulattuja katoamisen välttämiseksi, lienee taipuvainen kääntämään

katseen pois ja jättämään viittaamatta, vaikka olisi ainoa, joka tietää

vastauksen, koska tuolloin saattaisi erottua joukosta tunnetuin seurauksin.

Sitä tulee käyttäytyneeksi mahdollisimman huomiota herättämättömästi

kaikissa toisiaan kuuliaisina seuraavissa tilanteissa, eikä edes toivoisi

olevansa paikalla yhdessäkään.

Tyytyväisyys tilanteeseensa taas on mukana korkeintaan hoitotädin

kiinnitettyä sen aikanaan vaatteisiin kuin kurahanskat hihansuihin tai

teknisen työn opettajan kiristämin siipimutterein. Rakentuiko kokemus

lapsena edes auttavasti ja jos, voiko sen epäonnekkaasti kadottaa, kuten

avaimet saattavat pudota taskusta koskemattomaan hankeen täysin

äänettömästi? Jos itsekunnioituksensa on joskus kohdannutkin, tapahtui se

ruuhkassa, minne itsekin halusi kadota, pimeällä kujalla, missä saattaa

saada pataan tai ehkä se sattui juuri näpräämään kännykkäänsä,

mascaroin tunnistamattomaksi meikattuna. Omaa elämäänsä

tarkastellessaan voi olla vaikea tuntea edes ammattiylpeyttä, vaikka olisikin

etiikan oppitunnilla kuullut jokaisen yksilön ihmisarvon olevan

yhteismitallinen, eikä maallisella tunnusmerkistöllä tulisi olla merkitystä.

Pikemminkin sitä tuntee olevansa kuin aivan hyväkuntoinen vaate second

hand shopin vaateräkissä, minkä suuntaan kukaan ei vilkaisekaan ja jonka

pintaan kiinnitettyyn hintalappuun heräteostelijat pukeutuisivat itse vaatetta

mieluummin. Oma elämä on kadoksissa ja asunnosta liikkeelle lähtiessä on

syytä säännönmukaisesti tarkistaa, jäikö itse roikkumaan eteisen

naulakkoon takkien seuraan. Takkien, jotka tuntuvat vieläkin hieman

kosteilta edellisillan jäljiltä, vaikkei edes satanut.

Kuljin huomaamattomana kuin aave tai etana. Arkaaiset pahat enkelit

seurasivat minua jälkeeni jättämäni limavanan avulla.

Ahdinko pilvessä

Katsoin taivaalle. Eri suuntiin pyrkivät pilvet seisoivat ruuhkassa

neuvottomina, sillä liikennevalot olivat jostakin kumman syystä kytkeneet

itsensä pois päältä. Paradoksaalista sinänsä, etteivät pilvet olleet oppineet

tuon joustavammiksi, vaikka tilaa riittää kaikille, eikä pitäisi olla kiire

mihinkään. Ehkä kuitenkin adjektiivi joustava ja pilvien koostumus on

yhteen sovittamaton sanapari, eivätkä ne ole tulleet tuollaista kohdallaan

edes ajatelleeksi. Kaasumaiselta, nestemäiseltä, saati jääkauden vaiheelta

ei kai sitten ole lupa liikaa vaatia. Aikamoisessa myllytyksessä sitä

joutuukin elämään veden kiertokulun vuoksi. Rakenna nyt siinä sitten omaa

elämääsi, kun minkäänlaista pysyvyyttä ei ole. Juuri, kun päätät jotakin,

muutut höyryksi ja leijailet pois tai jäädyt siihen paikkaan. Sinut ehkä

onnistutaan nappaamaan suoraan lennosta ja yritetään myydä päihteenä

kunnollisen kansan kaukaa kiertämillä kadunkulmilla tai vastaavasti käyttää

hyväksi kehräämällä huvipuiston hikeä erittävissä kopperoissa,

heikonlaisesti motivoituneiden kesätyöntekijöiden käsittelyssä. Eivät nuo

skenaariot todennäköisiä ole, mutta kumpikaan näkymä tulevaisuudesta ei

tunnu houkuttelevalta. Ei ihme, jos välillä synkistelet tai hankit

suutuspäissäsi riittävän sähkövarauksen maasalamoita varten.

Sitoumuksesi, jos sellaisia satut tekemään, alkavat äkkiä tuntua

epäluotettavilta, kun olet toistanut kaavaa muutamia kertoja vain siksi, että

ala-asteen koulukirjoissa niin käsketään.

Entäpä maan asukit sitten? Lomaa viettävät katselevat taivaalle

epäuskoisina ja inhoa tuntien ja syyttävät suurin piirtein koko elämän

pilaamisesta tai huoltofirman paikalle hälytetty päivystäjä hakkaa sinua

säpäleiksi omilla, tarkoitusta varten kehitellyillä teräsvälineillään. Joku

toinen yrittää keventää vaivaantuneisuuttaan toteamalla on se ilmoja

pidellyt, niin kuin kaikki eivät sitä muutenkin tietäisi ja meteorologien

harvalukuinen joukko on ainoat, joita tilanteesi oikeasti kiinnostaa; heitäkin

yleensä vain ammatillisista näkökulmista. Samaan aikaan tiedät, että taivas

näyttäisi kyllä huomattavan tylsältä ilman sinua, tasaisessa värityksessään,

hahmottomana. Kaipa siinä kehittyy diagnosoitavissa oleva masennustila

tai muuttuu vähintäänkin pikkuhiljaa tahdottomaksi, kun sinua pidetään

parhaimmillaankin itsestään selvänä ja ns. kaverisi taivaalla yrittävät vain

loitota luotasi. Harvoin sattuu vastaavia kohtaamisia ruuhkatilanteissa kuin

nyt. Siinä sitä sitten seistään, eikä mitään ulkopuolista muuttujaa ole tuulen

lisäksi odotettavissa tilanteen ratkaisijaksi. Mikään ei ole valmistanut

vastaavaan vieraanvaraisuuteen, eikä koodeja sosiaalisten ristiriitojen

ratkaisemiseksi löydy takataskusta.

Jatkoin katselemista.

Sähkökaapin seurana

Kävelin huomaamattomasti kuin ihminen. Kiirehtivät vastaantulijat kulkevat

katse maahan luotuna tai kalvo silmien edessä paikkaan, jonne eivät

haluaisi päätyä, mutta päivittäiset rituaalit on suoritettava, jotta voi

varmistua olevansa vielä elossa. Seisahdin paikalleni ilman minkäänlaista

suunnitelmaa tulevaisuuden varalle. Viereeni seisahti

huomaamattomuudessaan järkähtämätön, harmaa sähkökaappi. Ne ovat

siinä, mutta tuskin ylittävät havaintokynnystä, eiväthän ne yleensä edes

liiku. Tekeydyin yhdeksi toisen viereen ja se onnistui aivan hyvin. Meillä

tuntui synkkaavan. Kunhan valitsee vaatetuksensa sopivasti ja malttaa

mielensä, ihmiset alkavat nähdä sinussa ohittaessaan harmaan sävyjä. Se

on hyvä, jos käsitys on ollut mustavalkoinen, mutta kiinteästi ympärillä

telmivä täydellinen sivuuttuminen on toki kääntöpuolena hyväksyttävä,

kuten muidenkin. Yhden aatteen vapaaehtoistyöntekijät liimaavat kylkeesi

mielestään yleishyödyllisiä mainoksia, nuorisojoukko tulee sotkemaan

sinua maalitusseillaan, monenkirjavat koirat kusevat päällesi ihmisiä

ulkoiluttaessaan ja kuntatyöntekijät pesevät sinut puhtaaksi kemiallisin

ainein, joita ei saisi EUssa päätyä maastoon. Ehkä riitelyä tuulettamaan

lähtenyt kiukkuinen lenkkeilijä nimenomaan tähtää sylkiklimpillä päällesi,

kuvitellen, että olet joku tietty ihminen, jota paraikaa pakenee. Sama kaava

pätee koirien kuin oman virtsasi kanssa, aluksi se kyllä lämmittää, mutta

odotapa vaan. Jos huonosti käy, mikään näistä ei toteudu vaan tunnet

olevasi syrjäytynyt metsien asukki, jota kukaan ei vilkaise kahdesti.

Taistelunsa on siis syytä valita huolella.

Jossakin vaiheessa statistin rooli alkaa ehkä uuvuttaa tai syystuuli saa

sinut vapisemaan hieman ja tämän huomaaminen deliriumin porteilla olevat

raukat lupaamaan itselleen raitistumista jälleen. Tulee aika, jolloin mielesi

tekee jo kävellä tai toteuttaa puhelimesi toive tulla kosketelluksi sillä

rakastavalla ja antaumuksellisella tavalla. Minä päätin helpottaa liikkumisen

tarpeen painetta tanssimalla ripaskaa nokkospuskassa ilman housuja

kirkastetun poloniumin ja diklofenaakin yhdistelmällä terästettynä.

Jäätynyt konflikti

Istun bussissa ja katson epähuomiossa kohti ihmistä. Pysäkillä äiti yrittää

säilyttää tyyneytensä ja rakentaa kasvoilleen jonkinlaisen hymyn

väsyneiden lastensa kanssa, kun rattaat eivät mahtuneet tähänkään

kyytiin. Seurassa on mieskin, joka niin ikään haluaisi olla jossakin aivan

muualla. Ystäväperheen näkökulmasta pariskunnan unelmat on liitetty

yhteen vain vesikourujen alasjuoksutusten kiinnittämiseen tarkoitetuilla

sekoitemetallilenkeillä, joita pahaksi onneksi tuli talonrakennusprojektin

aikaan tilattua muutamia ylimääräisiä. Aivan ongelmatonta ei elämänsä

sitkeästä metallista huolimatta ole ja parisuhdetta koetellaan toisiaan

verenhimoisina jahtaavissa arkitilanteissa. Kumpuileva kiukku

patoutuneessa vartalossa, mielipahan containing funktio ja sen harmillinen

itsestäänselvyys, ulkopuolisten ihmisten mitättömiltä vaikuttavien

ongelmien vertaaminen omiin. Tuhahteleminen, silmien pyöritteleminen ja

hiljainen halveksunta ovat alati läsnä, mikä on luonnollinen seuraus

lukemattomista tyhjyyttään kumisevista lupauksista ja matalamielisistä

pyrkimyksistä, joissa saa kahlata kuin Kalajoen rantavesissä. Roolit

löytyvät aina. Pariskunta oli kuin toistensa olemassaolon edellytykset

luovat sala-ampuja ja hihaansa mustissa laseissa kuiskutteleva

henkivartija. Ennakkoluulottomuus ja uutuuden raikkaus ovat pyyhkiytyneet

mielestä, tilalla vain urautunut, jäätynyt ilmapiiri, missä näyttelijät ovat

kangistuneet kaavoihin ja piintyneihin tapoihinsa. Viimeisin muistiin

sumeana hivuttautuva viite leikkimielisyydestä oli vuosia sitten, kun vielä

suunniteltiin terassilla uskaliasta juomien vaihtoa, mutta päädyttiin vain

ottamaan varovaiset siemaukset, kaivautuen takaisin omiin, kuivaan

hiekkaan kaivettuihin poteroihinsa. Naapurivaltioiden reaalipolitiikka ei näitä

omassa elämässään urheasti taistelleita veteraaneja hetkauta. Maailmassa

on kaikki hyvin ja palvelusvuodet seuraavat toisiaan karhunlangalla yhteen

punottuina. Maalivahtituotantoni tuntui heikentyneen anoksian vuoksi.