Hapuilevat seksikokemukset

Istun alas, sillä en pääse kotiin aivan vielä.

Ilta-ajan ja taloustaantuman vuoksi vaikeneva kauppakeskuksen läpikulku.

Osa-aikamyyjien huoli huomisesta, koska huominen tulee

kuitenkin.Odotan.

Roskakorien tyhjyydentunne. Niitä ympäröivä siivottomuus, ihmisen

osumatarkkuus ja motivaation puute. Lattialle pudotettujen roskien

hylkäämiskokemusten syvällisyys. A-mainosten haara-asennon jähmeys

kuin matkisivat spandex-housuisia hevikitaristeja, toisaalta ne herättävät

myös piinaavia muistoja ensimmäisestä, kömpelönhapuilevasta

seksikokemuksesta, minkä koetan aktiivisesti unohtaa. Portaiden pyyteetön

kaksineuvoisuus, antava osapuoli ja kaiken mahdollistaja.

Pelonsekaisin tuntein keskuksen läpi kulkevat äidit ja tyttärensä. Taskussa

olevan puhelimen tunkeutuminen tietoisuuteen alituiseen. Kauppakassien

painon salakavaluus. Hikikarpaloiden sopeutumattomuus virkistykseksi.

Huolettomat koirat haisevassa maailmassaan ja ominaishajuaan

piilottelevat talutettavansa.

Lehdenriekaleiden kaipuu ykseyteen, kenties ajattelevat ekologisesti.

Kuulutusten kaikuminen elottomista pinnoista ja äänihavainnon olemus

ilman kokijaa. Täysvalaistus ei kenenkään nähdä. Pölyyntyvä karuselli.

Resursoimaton remontin tarve. Vanhentuneet hiustyylit mainoksissa.

Humalaisen tyhjä katse ja kasvonilmeiden autonomia.

Infrastruktuurin huomaamattomuus. Läpikulun sujuminen ajattelematta

mitään. Hissin toive täydellisestä äänettömyydestä. Liukuportaiden

päivittäinen kiusaantuminen poikien juoksemisesta vastakarvaan ja

maailmanjärjestyksen kyseenalaistamisesta. Automaattiovien kurinalaisuus

ja pyrkimys oikea-aikaisuuteen. Kattopalkkien väsymättömyys.

Lattialaattojen symmetria. Elämän hauraat tarttumapinnat.

Kävelen pois. Hiljaisuutta rikkomattomat kumipohjani. Vesilätäköiden

pinnan rauhoittuminen sateen puuttuessa.

Oikea hetki

Suljin silmäni ja koin selvänäkemisen hetken.

Hain muistista myös hetken, jolloin Aurinko värjää ihmisen purppuralla.

Jännityksen hetken ennen riisuutumista.

Hetken, kun uni melkein alkaa.

Kun alat tuntea päihtymyksen.

Kun saavutat horisontin tai tärkeä sopimus sinetöidään.

Hetken, kun viimein saat savukkeesi syttymään tempoilevasta tuulesta

huolimatta.

Kun lopputekstit tai summeri pelastavat sinut.

Saat avaimet käteesi.

Kun erotat olennaisen tai jyvät akanoista, mikäli tämä sattuu olemaan

kannaltasi tarpeellista.

Kun löydät rikkaan sieniesiintymän ilman ponnisteluja.

Hetken, jona luulet päätelleesi mysteerin murhaajan henkilöllisyyden, mutta

olet huojentuneena väärässä.

Kun näet ihmisen silmistä hänen sisäänsä.

Kun palaat elävien kirjoihin leijuttuasi potilashuoneen katon rajassa niin,

että päätäsi huimaa edelleen hieman.

Lomarahat pelastavat taloutesi.

Kun löydät seesteisyytesi jälleen ja ymmärrät, ettei uusi kellon

vilkaiseminen nopeuta ajan kulkua sitten lainkaan.

Ilma seisahtaa viereesi jättäen usvan, eilisen raikkauden rippeet ja sikarin

tuoksun seuraksesi.

Kun kaste ehtii kuivua, eivätkä kenkiinkatsojat voi aavistaa sinun

leikanneen nurmialueen poikki ilman maanomistajan lupaa.

Kun siistit kivet penkiltä viereltäsi vain siitä syystä, ettei seuraavaksi

saapuvan tarvitse tätä tehdä.

Kun näet sinua kiusanneen kärpäsen viimein takertuvan perinteistä

kärpäspaperia simuloivaan teippiin, teippiin, jota olet vihannut jo viikkojen

ajan.

Joskus hetki lyö. Joskus käännän toisen posken.

Optimismin vieraus

Neljä kiskoparia kulkee rinnakkain pohjoiseen ja etelään. Ne on ehkä

asennettu maahan muistuttaakseen meitä samansuuntaisista

elämistämme, mutta ne eivät koskaan kohtaa. Jos etäännyttää itseään

riittävästi, saattavat ne näyttää säännöllisiltä kudelmilta kuin hämähäkin

seitti, mutta yhtyminen on vain harhaa, kuten ihmisten omissa

suhteissaankin.

Laiturilla ihmiset hyvästelevät toisensa muodon vuoksi. Luvataan ikävöidä,

pitää yhteyttä ja antaa anteeksi valikoituja pahoja tekoja. Kuuluu

protokollaan, että matkan ja erossa olemisen alla teeskennellään

perheonnea, jota ei ole kuukausiin ollut. Anteeksianto, liekö sittenkään

todellista? Käytännössä luvataan olla ottamatta ikävää asiaa esille, mutta

millaisin kustannuksin? Pahoin pelkään, että ns. anteeksiannon

sivutuotteena ihminen uhraa itsensä ja joka tapauksessa kantaa oman

taakkansa yhtä raskaana kuin aiemminkin.

Unohtaminen sen sijaan on rehellistä; se vain tapahtuu, teeskentelemättä.

Unohtamista tavoitellaan, anteeksiantoon päädytään, muttei missään

nimessä tulisi tyytyä ilman aitoustodistusta. Ja kuka senkin myöntää,

onhan ihmisen sisin hänelle itselleen vieras, vaikka ihminen on

pohjimmiltaan kaikkialla samanlainen, eikä ole muuttunut vanhoista

kirjoituksista muuten kuin tekstinkäsittelyn kätevyyden verran.

Istahdan hetkeksi penkille vihertävien niittyjen keskellä. Tuuli saa

kasvuston jalkojeni juurella väreilemään ja kaikki apilat näyttäytyvät

nelilehtisiltä. Vain itseään varten pukeutunut nainen hymyilee ilman

näkyvää tarkoitusta. Taivaalla lipuu kuumailmapalloja niin kovin

rauhallisina. Päivä vaikuttaa hieman liiankin kirkkaalta, jotta myrskytuulia

kannattaisi jäädä odottamaan. Itsensä lailla minua homoseksuaaliksi

luulevat katseet tekevät vakaan käsitykseni omasta kelvottomuudestani

kyseenalaiseksi.

Vieras optimismi tunkeutuu mieleeni, enkä ole valmistautunut taistelemaan

ylivoimaista vastustajaa vastaan enempää kuin savukkeesta karistettu

tuhka sadesäällä.

Miten päästä takaisin turvalliseen olotilaani? Neurokirurgisen tarkat viillot

saisivat varmuudella suunpieleni haluttuun asentoon. Indigonsinisenä

välkehtivä terä läikkyy valoa, mutta jätän sen rauhaan. Litsari? Boottaus?

Potku kylkeen kuin ikälopulle kuvaputkitv:lle? Hankala suoritus ja hieman

hassunkurinenkin; olisi saanut luvan onnistua.

Olet, mitä syöt

Kävelin. Tein sitä vain siksi, että Kwai-joen sillan teemamusiikin loputon

vihelteleminen tuntuisi perustellummalta. En voinut lopettaa, sillä aina kun

kappale päättyi, olin väärässä paikassa ja oli aloitettava alusta ja ilman

viheltämistä käveleminen tuntui jokseenkin tarkoituksettomalta. Olinkohan

kadottanut itseni, kuten parhaat itämaiset mietiskelijät, jotka menevät niin

syvälle itseensä, etteivät enää halua löytää reittiä ulos? Kaikki jatkuu, kuten

on tarkoitettu, tiedätte kyllä, mistä puhun. Koirat haukkuvat, karavaani

kulkee, eikä se onnistu ohittamaan kyläpahasta salassa haukunnan vuoksi.

En mitenkään kadehdi karavaanareiden osaa muutenkaan, mutta

valintojensa kanssa on elettävä. Ei kai puolimatkassa voi enää kääntyä,

pyörtää päätöksiä ja luovuttaa, kun on jo ponnistellut niin paljon. Sopisin

sittenkin pelikoneen kohderyhmäksi tai elämänkumppaniksi. Mahtaisi olla

jännittävää.

Näin rakastavaiset, jotka kohdatessaan kiirehtivät toistensa luokse, vaikka

olisivat ehtineet kävellenkin. Näin hyvinvointiyhteiskunnan, joka puuskutti

kävellessään, eikä jono lonkkaproteesileikkaukseen vain ottanut

lyhetäkseen. Näin matalakasvuisen yksilön, jonka hampaita ei ollut vielä

oiottu kauneusihanteen mukaisiksi.

Yksi koira haukkuu suoraan kohti, luullen minua myllyn läpi jauhetuksi

lihavalmisteeksi. Keskityn ja ponnistan oikeansuuntaisesti, käyn

peremmälle hampaiden vahingoittamatta orvaskettäni juurikaan. Teen

kiertokäynnin verenkiertoelimistössään, mutten saa omistajaa kiinni

veronkierrosta. Kaikki kunnossa, mutta neliosaisen sydämen läpäiseminen

ei ole aivan helppoa tekemättä itse koiralle tarpeetonta haittaa.

Sitä kuulemma on, mitä syö. Kuninkaallisille ja huippu-urheilijoille tarjoillaan

urheita leijona, koska asenneilmapiirin muutos kannibalismilinjaa

suosivaksi odotuttaa itseään piinaavasti. Ei tuokaan ruokavalio vastannut

odotuksia ja luonnetta koetellaan. Mikä neuvoksi? Tyytyäkö osaansa

nykyisyyttä ehyemmässä menneisyydessä? Jos minä kysyn, kuka vastaa?

Onko siellä ketään? Vastausta ei kuulu, kuten oletinkin, se on kaikki tässä

nyt.

Et halua päästää itseäsi helpolla, kuten et ole aiemminkaan päässyt ja alat

koota palapeliä kuvapuoli alaspäin. Kärsivällisyys vain kaikuu korvissa

turhan yksinäisenä sanana. Yksinäisten listaan kuuluu myös ihminen,

päihderiippuvuus, rehellisyys, päänsärky, puolimatka, pyykkitupa ja

kanttarelliesiintymä.

Nam. Uusia perunoitakin kesän juhlan koittaessa.

Jono lonkkaproteesileikkaukseen

Sunnuntaiaamun kiireettömyys. Raukeaa kokemusta eivät villieläimet

ympärilläni voi tavoittaa, pidän sen omanani.

Mikään minussa ei sano ”ei enää”. Silta jaksaa kantaa minut, eikä väsähdä,

vaikka jään nojailemaan kaiteeseen. Hiljalleen lipuvat autot. Ajoteiden

pehmeät kaaret. Kaivonkansien symmetria. Havainnoiksi järjestyvät

aistimukset. Kaikki on kohdallaan.

Uni on minussa, mutta sen aika ei ole aivan vielä. Kaiken pitkät varjot, jotka

saavat omistajansa kalpenemaan kuitenkaan aiheuttamatta liiallisia

kateellisuuden ilmaisuja. Ilmassa leijailevat siitepölykimput, varhaiset

etsivät omaa paikkaansa. Näkymättömät hiukkaset eivät häiritse niitä

inhaloitaessa. Varjot lyhenevät hiljalleen Auringon pitäessä asemansa,

eivätkä valonsäteet hermostu heijastavista vaatteistani, vaikka hidastankin

niiden kulkemistaan kohti määränpäätään. En voi jäädä tähän partaa

kasvattamaan.

Varjoisalle tieosuudelle siirtyminen ei tunnu hassummalta sekään.

Ihmisolentoa kaihtamattomat linnut tekevät omia, tärkeinä pitämiään

asioita. Hihnan päässä omistajiaan oikealle reitille ohjaavat lemmikkikoirat

tietävät, mitä tekevät.

Kengät hoitavat leiviskänsä ja kuljettavat minua moitteitta. Ajattelen

vuoteissaan kiemurtelevia ruumiita ja liinavaatteidensa kuvioinnin laajaa

kirjoa. Muskariini-, histamiini- ja muut reseptorit kamppailevat tasavahvoina

ja saatan keskittyessäni kuulla synapsirakojen loiskinnan.

Juna saapuu ajallaan, rataverkkokin on ilmeisesti tänään kunnossa.

Lopulta rauhoitun ja kirjoitan monta z:aa peräkkäin.

68. Kävelin. Tein sitä vain siksi, että Kwai-joen sillan teemamusiikin loputon

vihelteleminen tuntuisi perustellummalta. En voinut lopettaa, sillä aina kun

kappale päättyi, olin väärässä paikassa ja oli aloitettava alusta ja ilman

viheltämistä käveleminen tuntui jokseenkin tarkoituksettomalta. Olinkohan

kadottanut itseni, kuten parhaat itämaiset mietiskelijät, jotka menevät niin

syvälle itseensä, etteivät enää halua löytää reittiä ulos? Kaikki jatkuu, kuten

on tarkoitettu, tiedätte kyllä, mistä puhun. Koirat haukkuvat, karavaani

kulkee, eikä se onnistu ohittamaan kyläpahasta salassa haukunnan vuoksi.

En mitenkään kadehdi karavaanareiden osaa muutenkaan, mutta

valintojensa kanssa on elettävä. Ei kai puolimatkassa voi enää kääntyä,

pyörtää päätöksiä ja luovuttaa, kun on jo ponnistellut niin paljon. Sopisin

sittenkin pelikoneen kohderyhmäksi tai elämänkumppaniksi. Mahtaisi olla

jännittävää.

Näin rakastavaiset, jotka kohdatessaan kiirehtivät toistensa luokse, vaikka

olisivat ehtineet kävellenkin. Näin hyvinvointiyhteiskunnan, joka puuskutti

kävellessään, eikä jono lonkkaproteesileikkaukseen vain ottanut

lyhetäkseen. Näin matalakasvuisen yksilön, jonka hampaita ei ollut vielä

oiottu kauneusihanteen mukaisiksi.

Yksi koira haukkuu suoraan kohti, luullen minua myllyn läpi jauhetuksi

lihavalmisteeksi. Keskityn ja ponnistan oikeansuuntaisesti, käyn

peremmälle hampaiden vahingoittamatta orvaskettäni juurikaan. Teen

kiertokäynnin verenkiertoelimistössään, mutten saa omistajaa kiinni

veronkierrosta. Kaikki kunnossa, mutta neliosaisen sydämen läpäiseminen

ei ole aivan helppoa tekemättä itse koiralle tarpeetonta haittaa.

Sitä kuulemma on, mitä syö. Kuninkaallisille ja huippu-urheilijoille tarjoillaan

urheita leijona, koska asenneilmapiirin muutos kannibalismilinjaa

suosivaksi odotuttaa itseään piinaavasti. Ei tuokaan ruokavalio vastannut

odotuksia ja luonnetta koetellaan. Mikä neuvoksi? Tyytyäkö osaansa

nykyisyyttä ehyemmässä menneisyydessä? Jos minä kysyn, kuka vastaa?

Rikkakasvien puolustuspuheenvuoro

Livun eteenpäin huomaamattani, ei-kenenkään lävitse, elämän täyttämänä

ja täysin varattuna kuten yleensä vain bajamaja voi olla. Omassa

rajattomassa epämääräisyyksien kokemuksessani, empiiristen havaintojen

tavoittamattomissa, elintärkeiden ihokaistaleiden pidäteltävänä. Silti kuolen,

kuolen ja kuolen täsmälleen nuolen osoittamassa suunnassa,

ennennäkemättömän tulevaisuuden kynnyksellä. Säteiden ohittaessa minut

oikealta ja vasemmalta, valon salakavalasti hiipuessa ja varjojen

pidätellessä itseään, housuihin piirtyneiden tuhrujen unohtaessa itsensä

onnellisesti, elementtien löytäessä sen kaivatun, vakaan tasapainonsa.

Taivaalla tummanpuhuvilta revontulilta näyttävät lepakkojen parvet tekevät

ennakoimattomia, mutta symmetrisiä liikkeitä, eivätkä pahastu katselijoista.

Kaikki, mitä kannan ja kuinka kauan, taakan kantamisen keston

määritellessä miehuuteni tai olemassaoloni ja samalla kaikki, mistä luovun

vastoin parempaa ymmärrystä. Mikä suodattuu munuaisten alkukierrosta

vapauteen tai tihkuu ihon läpi kankaan koskemattomuutta terrorisoivin

pisaroin.

Olen tässä hetkessä kiinnostunut rakastavaisten kohtaamisesta ja katselen

tilannetta lehvien suojasta, turvallisesti tarkkuuskiväärin kantaman

ulkopuolelta. Vakuutun jonkin osan minusta olevan ainakin

puolikuolematon ja uskallan hengittää jälleen. Rikkakasvit yrittävät

oikeuttaa olemassaolonsa ja puolustavat paikkaansa vihreydellään. Jokin

tarina kertoo minussa itseään kertomasta päästyään, muuttuen hiljalleen

kansanperinteen seuraavaksi vaiheeksi. En jaksa jäädä moittimaan kuusta,

joka pudottaa käpyjään tieosuuksille, kaipa nekin joku korjaa talteen

hyödykkeinä, kunhan energiakriisi vain etenee suotuisasti. Ruohomättäät,

leikkurin teurastamat. Mielessä nostattavat kertosäkeet ja ne, jotka vaativat

kymmenpyöräisen sora-auton siirtyäkseen sujuvasti paikasta toiseen.

Sävelet livahtavat verenkierrosta suoraan aivoihini, koska olen hyvissä

ajoin puhkonut veri-aivoesteeni parsinneuloilla napakoin ottein. Mekaaniset

liikkeet, jotka jatkavat ja jatkavat sovituilla radoillaan. Jäätelötikku

tuntemattoman suussa saa hänet tarrautumaan äskeiseen, makoisaan

nautintoon ja varhaisempiin kokemuksiin tyydyttyneisyydestä.

Iskemättömien sormenpäiden toive diabeteksen säilymisestä

diagnosoimattomana tai ainakin hoitamattomana piittaamattomuudessa.

Kuulutusäänen järkähtämätön varmuus seuraavasta asemasta herättää

minut ja ohjaudun ovelle.

Hajun ja ihmisyyden poistava suihke

Astun ulos ovesta siirtyen epämukavuusalueelle, koska niin kuuluu tehdä.

On se sitten rutiineista poikkeamista, boxin ulkopuolisia lähestymistapoja

tai häkin kalistelemista pahaenteisesti. Ulkoisten paineiden, sovittujen

tapojen ja ahdasmielisten normien vuoksi epämukavuusalue kattaa kaikki

tunnetun maailman mantereet. Autuaita ovat syvämeren eliöt sekä uinuvat

hylyt tuntemattomilla sijainneillaan Itämeren tai Laatokan pohjassa.

Toistensa vaikutuspiiriin altistuvat ihmiset ovat vaivautuneisuudessaan kuin

kaikkien huomion keskipisteessä tuskailevat nuorukaiset omana

valmistumisen juhlapäivänään. Tilanne, mistä pakenisi heti, jos se vain olisi

mahdollista. Epämukavuus on kuin vasta hankittu, yllä roikkuva puku,

missä roikkuu hintalappu ja lahkeet ovat sittenkin liian lyhyet kuin

Nykäsellä. Ainoa, joka istuu on solmio, mutta sekin kuristaa kurkkua kuin

murhanhimoinen. Hikikiekkojen voi tuntea laajenevat vääjäämättömästi ja

tavoittelevan halkaisijaltaan kulmapizzerian tuotosten kunnianhimoisia

mittoja. Seura on väärää, olotila linjassa ja pelastuskapselit on laukaistu

saavuttamattomaan tyhjyyteen. Sukupuolinen tasa-arvo toteutuu, eivätkä

neidot törmää lasikattoon aivan vielä. Uudet korkokengät eivät sittenkään

ole ne mukavimmat, olisihan niitä voinut sisäänkävellä samoin kuin

lenkkitossuja ennen suoritusta. Olemus lonksuu vaarallisesti, nilkat

huojuvat kuin norja virpi, joka kantaa raskasta taakkaa silmujen

puhkeamisen alla. Tyvitumakkeet laulavat pikkuaivojen kanssa

melankolista kansansävelmää syvistä vesistä, eivätkä ole enää aikoihin

uskoneet pelastukseen.

Kivuliailta rakoilta eivät säästy jalat, eikä ruhjoutunut mieli. Sukulaisten

teeskennellyn hyväntahtoiset, mutta tunkeilevan ohjailevat kysymykset

tulevaisuudesta, joka on muutoinkin pelottavan avoin, eikä itse ole

välttämättä vielä edes valinnut tulevaisuuden elämistä. Selitykset ja

vastaukset ovat vältteleviä, hiomattomia, varautuneita, koska on vasta itsen

heräämisen kynnyksellä ja tahtoisi lähinnä vetäytyä omaan rauhaan ja jos

tämä ei ole mahdollista, toisten samanmoisten tuuliajolla ajelehtivien

pariin.

Kävelen. Varautuminen pahimpaan on aina viisainta. Pidän katseeni

yllättävän nuolisateen varalta ylhäällä, vaikka osumien varalta kaivamani

reiät kehossani ovatkin jo arpeutuneet. Enkä muutenkaan koe olevani

paikalla, sillä suihkutin ylleni tavanomaisen annoksen saniteettitiloihin

tarkoitettua, hajun ja ihmisyyden poistavaa suihketta. Lopetan

yhteyttämisen ja katoan jäljettömiin.

Jeesus-lapsen ikiaikainen hymy

Ihmiset kohtaavat toisensa tuimina kuin korpikommunistit kapitalistista

dystopiaa murehtiessaan. Mitä nämä sellaisia miettivät? Olisi kai

ajankohtaisempiakin huolia tarjolla, onhan pahin jo tapahtunut.

Vai luulenko turhaan? Olisivatko varautuneet toistensa kohtaamiseen?

Kenties he sittenkin jännittävät kasvojensa lihakset hyväksi

havaitsemallaan tavalla, jotteivät posket liiaksi hölsky keinuvan liikkeen

tahdissa. Sitä kokee olonsa melko aerodynaamiseksi, mikä sopiikin toisen

lain ja tarttumattoman pinnan ohella nykymaailmaan aivan hyvin. Samalla

saa reiällisestä taskusta pakoon livahtanutta itsekunnioitustaan vähitellen

takaisin. Ilmeitä voi havaita vieraan kasvoilla, jos sattuu katsomaan kohti ja

ajoitus on mestarillisesti valittu. Ilmeneehän vaikkapa teräviä juodessa

naamanväänteitä, jotka jäävät kasvoille, jos sattuu juuri halvaantumaan,

muuttumaan suolapatsaaksi tai joku ottaisi valokuvan epäedullisella

hetkellä. Siinä poliittiselle vastustajalle, paholaisen asianajajalle tai

tavanomaiselle vihamiehelle savuava ase.

Ehkä ihmiset eivät halua näyttää tuntemattomia ja vieraantuneita tunteitaan

arvaamattomien seuraamusten pelossa tai ovat onnistuneet

etäännyttämään itsensä ihmisyydestä aikansa sitä yritettyään. On myös

tunnettava vastuunsa ekologisesta kestävyydestä ja vältettävä tunteiden

kokemisen aiheuttamaa liiallista energian haaskaamista vain säilyäkseen

hengissä. Onhan vähintäänkin lapsellinen ominaisuus antaa tunteiden tulla

ihon läpi ellei sitten ole muutoin poikkeava. Jeesus-lapsi se vain hymyilee

yksitoikkoisella lauhkeudella vuosisadasta toiseen, mutta kukaan ei ole

sekularisoitumisesta huolimatta tohtinut alkaa muuttamaan kirkkosalien

maalauksia, eihän ole vielä edes perustettu instanssia, missä

lupaviidakkoa voisi käynnistellä. Mikä sitten on Mona Lisan hymyn

salaisuus ja miksi yksinkertaisuudesta viestiviä hymypoikapatsaita

käytetään palkitsemisjärjestelmän ehyenä osana? On Hymyilevää Apolloa,

krokotiilihymyä, dollarihymyä, rekkamiehen hymyä; minkä vain valitseekin

armollisten monivalintakysymysten äärellä, kunhan ymmärtää olevansa

valitsemassa vähiten huonoa - ei parasta vaihtoehtoa.

Entäpä ikiaikainen kysymys tunteiden sairastuttavuuden ja tervehtymisen

välillä, kuka sitä vaivautuu muistelemaan? Jos ilmeitä käväiseekin

kasvoilla, ei niitä haluta ajatella vaan still-shoteissakin on aina väärä

kuvakulma, väärä ajoitus tai väärä naama. Ei siinä voi enää pyristellä

vastaan, jos koukku on kiinni äänihuulissa, paskat ovat jo housussa tai

maitokannu kaatunut maahan. Täytyy katsoa eteenpäin ja ratkaista

ongelma. Koukku on katkaistava tai annettava jonkun savustaa sinut ennen

syödyksi tulemista. Vaatteet voi aina pestä, mutta häpeää ei. Kissan voi

hankkia, mutta onko saatavilla riittävää varmuutta, että se alkaa litkiä

lammikkoa vikkelällä kielellään? Eipä kai. Minkäs teet, kaikki on jo

tapahtunut ja näillä kasvoilla on eteenpäin mentävä ellei sitten päätä toisin.

Varmuus on utopiaa, yritys ja erehdys realismia. Teet parhaasi ja katsot,

mihin se riittää. Sillä asenteella häviää jo lähtösuoralla, mutta liitettynä

arvon kieltämiseen saattaa vastoinkäymisistä selvitä kuvitteellisen

kunniallisestikin.

Käännän kylkeäni, sohva narahtaa. Tai sitten minua käännettiin, koska

päälleni siveltiin grillauskastiketta. Hiillos lämmitti entisiä jäseniäni mukavan

tasaisesti.

Höynäytettävät sossut

Pääsääntöisesti vihmoo miltei jäätävää vettä, kuten kuuluukin.

Ruuhkavuosien kiireestä kärsivät kuljettajat eivät säästele

kasvihuonekaasuissa, mutta pysähtyvät seisomaan kuolleisiin

liikennevaloihin, vaikka ketään ei ole koskaan tielle ristennyt. Jalkamies

kokee sisätilakateutta. Hän on ehkä juuri menettänyt työpaikkansa myötä

autoetunsa ja saanut pullorahoilla hankittua uuden auton tuoksua levittävän

Wunderbaumin nenänsä alle. Hän tapaa junankin kyydissä kuvitella itsensä

kuljettajaksi, äityy sen myötä välillä kiroamaan ankarasti, heristämään

nyrkkiä tai näyttämään kansainvälisiä käsimerkkejä muille suhareille, joilta

kelvottoman lääkärin tulisi välittömästi evätä ajolupa, koska eivät ole

ajokunnossa taitojen, asenteen tai kaluston todennettujen puutteiden

vuoksi. Jalkanaiset ja –vaimot kokevat peniskateutta, kunhan jotakin lajia.

Äkkiä taivas selkenee ja ihmisten kasvot vääntyvät tunnistamattomaan

virnistykseen, joka saattaa ponnisteluna uhata ruoan riittävyyttä. Kevään

merkitkö saavat ihmiset ihmiset hullaantumaan? Nepä ne.

Aurinko rakentaa itselleen uuden itsetunnon kuin tyhjästä ja paistaa jälleen

häpeilemättä kuin viimeistä päivää. Jääkiekkomaajoukkue palaa kotiin

miltei onnellisena. Romanikerjäläisten kipot helisevät aavistuksen

toiveikkaammin kuin vielä eilen. Taapero innostuu kärttämään keinussa

kovempia vauhteja, mutta äitinsä hermoilee nurmikon olevan aivan liian

kova alusta omalle pienokaiselle. Jalkapallon ystävät masentuvat

joukoittain. Voyeristi käki kurkistelee muiden pesiin ja valitsee otollisimman.

Pallo osoittautuu pyöreäksi ja hieman syksyistä edeltäjäänsä

nopeammaksi. Suojatien viivat häpeilevät alastomuuttaan ja heittäytyvät

epätoivoon.

Entäpä silmujen synnytystuska. Ne kirkuvat ihmiskorvan tavoittamattomin

taajuuksin, minkä voivat, kun kukaan ei ole annostelemassa epiduraalia ja

ilokaasunkin saatavuus on heikentynyt laajamittaisen väärinkäytön vuoksi.

Vihreän lehdistön raikkaus saa ihmiset sekoamaan. Ihmiset itse haluavat

vastaavasti ruskeiksi. Sellaisiksi johtaa lehtienkin vääjäämätön kehitys ja

taustalla raksuttaa tieto niiden elinkaaren lyhyydestä, kun kesä alkaa

vähetä, päivä lyhetä. Pian lehdet ovat työpaikoissaan sinnittelevien

talonmiesten kiusana nurmikentillä ja talollisten kirousten aiheena

tasakatoilla tai rännikouruissa vettyneinä ihmettelemässä menetettyä

asemaansa.

Mutta ei vielä. Ensin Jonnen bileet, maksasiirrännäinen ja tapaaminen

uusien, höynäytettävien sossun tätien kanssa.

Ymmärrys rakkauden olemuksesta

Nainen kävelee ohi kansanjoukon ja kaikki ympärillä hiljenee, muutkin kuin

ihmiset. Väkijoukko pidättelee hengitystään, mikä saa vangitun hiilidioksidin

ärtymään. Se haluaisi yhtä lailla päästä osalliseksi tapahtumasta.

Nainen askeltaa ylväästi kuin gaselli tai egyptiläinen farao, joka

armollisuudessaan antaa vähäosaisten katsoa kohti. Vaatteensa hehkuvat

punaisen ja kullan väreissä, meikki kasvoillaan sateenkaaren, muttei

millään muotoa liiallisesti, saati tökerösti. Silmänsä eivät näytä

tavanomaisilta aukoilta päässä valon kulkea edestakaisin, kaikki on

katsojasta erityistä, myös itse.

Tietystä kulmasta katsoen nainen etenee täysin ilman havaittavaa

askellusta, vapautuneemmin kuin moitteettomasti paketoitu geisha. On

kuin hän ei havaitsisi ketään ympärillään, mutta jokainen liike vaikuttaa

hieman liian täydelliseltä ja tasapainoiselta ollakseen kontrolloimaton ja

liikkeiden rajapinnat ovat ehkä peilitalossa harjoiteltuja, toimiviksi

havaittuja.

Jokainen paikalla oleva, niin miehet kuin naisetkin, kokevat hetken olevan

olemassa juuri itseä varten ja ympäröivä maailma katoaa ajankulun kanssa

soljuen kunnallistekniikan syövereihin. On vain pysähtyneisyys, subjekti ja

objekti, minkä roolien vaihtuminen ei tuntuisi lainkaan myönnytykseltä,

enempää kuin puolesta omaisuudesta luopuminen, jos vain voisi pitkittää

katoavaa.

Kokemus ja sen menettämisen pelko saa ihmiset regredioitumaan

tahtomattaankin. Mielen läpi virtaa Laulujen laulu ja ymmärrys rakkauden

olemuksesta. Se on vähän sellainen. Saa tyytymään murusiin pöydältä ja

pelkäämään, ettei se vain livu sormien väleistä. Se kietoutuu ympärille kuin

yö, sitoo ihmiset yhteen, saa myymään periaatteensa ja sinut

ripustautumaan sormen ympärille. Se on punainen, sokea, peite tai itse

lämpö. Se sijaitsee sydämessä. Satuttaa. Myy. Tekee hulluksi. Se on myös

lääke ja täällä. Se kasvaa ja kasvattaa. Sumentaa järjen, muttei ole peli. Se

on huora. Valhe. Ystävä, ei vieras. Se jättää rintaan kaipauksen ja tekee

hyväillessäänkin kipeää.

Kaikki maisemassa asettuu taas paikoilleen ja kysymykset saavat

vastauksensa. Mitä en vain ymmärtänyt oli polyesteristä valmistetut

pupujussikäsineet, jotka eivät mielestäni sopineet kokonaisuuteen ja tähän

hetkeen. Jäin pohtimaan niitä aina naisen näkökentästä katoamiseen

saakka. En löytänyt vastauksia säädetyssä ajassa.