Oi, millainen maailma!

Millainen maailma onkaan tänään. Tunnet lipuvasi liian lähelle ja suojaudut

ottamalla uuden annoksen. Ikuinen kysymys; miten käsitellä autonomian

menetystä? Iäisyyden kasvot, muistat aina, miten vilkaisit niitä

nuorempana. Hullua aikaa.

Mutta mitä edes odottaa ja miksi? Mitä iloa on kärsivällisyydestä tai

pitkäjänteisyydestä tässä nopeassa ajassa? Jos jäät odottamaan

tuonnempana kenties odottavaa täyttymystäsi, kuka takaa, että se on enää

olemassa edes seuraavan kvartaalin päättyessä? Vain muutos on

jatkuvaa, mutta sen hyvyyteen ei voi luottaa yhtään enempää kuin

pilkkahinnalla ostamasi maalauksen aitouteenkaan, mikä on aikamme

suurimpia tragedioita.

Olet talsinut unelmien jättömaalla jo liian kauan uskoaksesi muutoksen

hyvälaatuisuuteen. Et ole varma alustasta, mutta on se sitten jonkinlainen

hetteikkö, suon lämpäre, juoksuhiekkaa tai muuta, on se kuitenkin

upottavaa, petollista.

Pakokauhu. Tiedät, etteivät voimalliset, rimpuilevat liikkeet auta sinua

irtautumaan, alat samalla ymmärtää pinnan alle vajoamisen autuutta.

Annat kaiken olla, kuten sattuu olemaan, tahdottomasti,

välinpitämättömästi. Vähitellen onnistut etäännyttämään itsesi olemalla

paikalla, olematta kuitenkaan läsnä.

Mietit tapoja kirjoittaa henkilö ulos sarjasta. Voisiko sitä vain unohtaa tulla

kotiin, unohtaa missä asuu, unohtaa tähänastinen elämänsä? Hamuat

omaa tilaa, mutta ymmärrät, ettei homoseksuaaliksi eheytyminen tällä iällä

tuntuisi enää lainkaan uskottavalta. Saavutat rauhaa käyttäytymällä kuin

huoneen nurkkaan sijoitettu, kulahtanut nojatuoli, josta alkaa ennen pitkää

haluamaan eroon, koska restauroiminen ei enää kannattaisi. Suojelet

yksityisyyttäsi yksisanaisin murahduksin, joiden sisällöllä ei enää ole

merkitystä. Rikkoutumaton kylmäketju.

Viereisessä rakennuksessa tuntematon pariskunta painautuu yhteen,

aikeenaan perustaa laajennettu perhe aivan vääristä syistä. Millainen

maailma onkaan tänään.

Putkavisiitistä

Astuin bussista oikein valitulla hetkellä ja kenkä maistoi tieosuutta, jolle

antaisin miltei jakamattoman huomioni. Käytin matkaan kotitalolleni

tavanomaiset kolme minuuttia, tasan. Kaikki kontrollissa, jos ei huomioida

kahta kasvotonta vastaantulijaa, jotka eivät sittenkään suostuneet

antamaan reittiä vain minun käyttööni. Eivät he minua huomanneet.

Piha-alue. Kituvia lumimättäitä, jotka olivat taannoin lumiukkoja, mutta nyt

vain etäisesti muistuttavat vieraan lapsen hetkellisestä onnen tunteesta.

Hampaiden virkaa toimittaneet, maahan pudonneet oksankappaleet ovat

jääneet entiseen muodostelmaan kuin kasvoille halvaantunut hymy.

Vettynyt nurmikko, ränsistyneet kiipeilytelineet, aurauskaluston murjomat

muovilelut. Leikkialue, jota tuskin kukaan käyttää, eikä talkooporukkaa saa

vieraantuneessa kaupunkimiljöössä kasaan. Maisema minun makuuni,

kuollut.

Loppumetreillä vastaantuleva naapuri pilaa rauhan. Oletan hänet

naapurikseni, sillä jotakin tuttua hänessä on. Hieman huolimattomasti

pujotellut kengännauhat kertovat öiseen putkavisiittiin liittyvää tarinaa.

Virheitä ja harha-askelia sattuu kenelle tahansa, mutta meneillään on

kuukausia kestävä ihmiskoe. Kysymyksen asettelu: Onko mahdollista

dokata siten, että virtsattu neste on vielä alkoholipitoista, jolloin sen voi

juoda ahnaasti uudelleen? Voimistunut diureesi saattaisi riittää ja maksa

jäisi kakkoseksi, jos olisi oikein kurinalainen ja pitäisi tahtia yllä? Pohdinta:

Kestääkö motoriikka, tarvitseeko henkilökohtaisen avustajan, saisikohan

kunnalta työllistämistukea hankkeen kokeilemiseen?

Vaimonsa hymyilee aina hieman hysteerisesti ja pysyy urhoollisesti miehen

rinnalla, koska on lukenut kirjoituksen suomalaisesta sisusta, Kultaisesta

säännöstä tai jostakin muusta vastaavasta. Kiukun nielemisen karvauden,

reaktiomuodostuksen taakan tai arvon kieltämisen työläyden saattaisi

pystyä lukemaan kasvoiltaan, vaikkei olisikaan saanut koulutusta

mikroilmeiden tulkintaan. Kontrolloitu yritys teeskennellä tunteensa

päinvastaisiksi on kuitenkin aina varmempi todiste kansalaisuudesta kuin

biometrinen passi.

Ravintolatyöntekijä osoittaa sitoutuneisuuttaan työnantajaa kohtaan

harmitellessaan, kun osoittaudut ravintolaan astuessasi osaksi

pöytävarausta, etkä satunnaiseksi kulkijaksi lainkaan. Erikoisliikkeen ovi

käy, kello kilahtaa niin kovin innostavasti, mutta japanilainen pariskunta

kysyykin vain reittiä Temppeliaukion kirkolle. Hymy on rakennettava ja on

turvallisinta nostaa äänialaa oktaavilla, jottei paljastuisi epäisänmaalliseksi.

Teeskennelty hienotunteisuus kattaa hoitovirheet. Mitäs pienistä, jos

lääkäri poistaa syöpäpotilaalta väärän rinnan, vaikka rasti oli piirretty jo ala-

aulan neuvonnassa? Sattuuhan noita, haasteet kasvattavat, niin oli

tarkoitettu ja ainahan voi asettua valokuviin oikeassa kulmassa. Mitä siitä,

jos rintaimplantit tulivatkin asennetuiksi epähuomiossa selkäpuolelle?

Kärsivällisyys on hyve ja aina voi odottaa, että pussit valahtavat uudelle

paikalleen alaselkään kilpailemaan JLo:n pakaroiden kanssa naistenlehtien

sisäsivuille.

Tätä mietin, kun pääsen istuma-asentoon sohvalle. Röhkin tv:lle tympeä

ilme kasvoillani, koska en enää usko juontajan näkevän minua.

Missikokelaita ja politiikkaa

Ei ole helppoa kansainvälisen diplomatian alalla, kun tilanne on yhtä lailla

tulenarka kuin aina, eivätkä käytetyt lähestymistavat ole tuottaneet

toivottua tulosta. Kaikki toivovat salaa mielessään maailmanrauhaa, mutta

kukaan ei tohdi sanoa sitä ääneen, koska eivät halua paljastaa sisintään.

Poikkeuksen tekevät tietysti missikokelaat naiiviudessaan.

Mikä neuvoksi? Kenties tahallinen tai tahaton poikkeama rutiineista ja

urautuneisuudesta saisi aikaan muutoksen. Olisiko edellä mainittu

kollektiivinen toive ollut jo aikaa sitten realismia, jos vaikkapa

Vapaudenpatsaan palaset olisi vahingossa koottu Ellis Islandille väärässä

järjestyksessä Ranskasta toimittamisen jälkeen? Kenties koko maailma

olisi juhlinut sitä ennakkoluulottomana, surrealistisena taideteoksena.

Viisastuuko vahingosta? Onko virheessä muutoksen siemen, jos

sijoituksesi ei kannattanutkaan tai Kuoleman lautturi ajaa humalassa

asiakkaitaan vikasuuntaan? Entä jos viisaat sanasi ymmärretään aivan

väärin ja ne valuvat hiekkaan?

Pitkäjänteisyyttä vaatinut kudontatyö ei osoittautunutkaan menestykseksi,

kun lapsi ehti kasvaa isoksi. Päihtymys ei tullut tai päättynyt odotetusti.

Laitoit uhkarohkeasti kaiken yhden kortin varaan. Tai jos luovuit

ponnisteluistasi liian helpolla.

Mikä neuvoksi, jos lähetit arkaluontoisen viestisi väärälle henkilölle,

pahimmalle mahdolliselle. Mitä, jos lyöntivirhe tuhosi urasi tai parisuhteesi

lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä? Tärkeä tiedosto katosi

osaamattomuuttasi. Katsoit silmiin liian kauan ja liian

monimerkityksellisesti. Kantanäkysi ei ollutkaan totta. Et löytänytkään

itseäsi, vaikka hyväuskoisena luulit niin. Unohdit esivalmistellut

tarjoamisesi pöydälle yön ajaksi. Tuhosit kirjastolainasi pienen

kädenliikkeen myötä. Luulit syöneesi liikaa liisteriä. Rakastuit väärään

ihmiseen väärään aikaan.

Miten elää, jos huomaat hankkineesi uuden lapsen vääristä syistä? Jos

tilasit turhan kauneusleikkauksen tai ravintolassa väärän annoksen, mikä

sapettaa yhtä lailla? Paljastat korttikätesi huomaamattomalla eleelläsi. Ajat

tuttuun tasoristeykseen hieman liian kiireisenä, puhelin kädessäsi tai

ajatuksiisi vaipuneena. Uskot timanttien olevan naisten paras ystävä.

Jäädyt ratkaisevalla hetkellä. Ajaudut vastaantulevien kaistalle.

Pistät avaimen lukkoon.

Rengas pois vyötäröltä

Mikä on itsekriittisyytemme taso? Maailma on väärällään toinen toistaan

kamalampia uutisia, jotka perustuvat jonkinlaiseen suureen kusetukseen.

Ei tosin pitäisi yllättyä, sillä ihminen valmis pettämään jo ennen kuin on

mielen teoriasta kuullutkaan. Ja ilmeisen altis tulemaan petetyksi.

Nigerialaiskirjeet, pyramidihuijaukset, itsepetos pasianssissa, tynnyrijuttu,

valkoiset, maailman toimimisen kannalta tarvittavat valheet,

epämiellyttävän ominaistuoksun peittäminen keinolla millä hyvänsä.

Miksi enää kohista päästöhuijauksista, jos niitä on aina ollut ja tulee aina

olemaan? Autoista puhuttaessa huijaaminen perustuu voitto-osuuksiin, kun

taas hissiolosuhteissa jokainen haluaa onnistua syyttömän

teeskentelemisessä, pois lukien kenties pojat tietyssä iässä. Pojat, jotka

haluavat itseään etsiessään erottua kaikista muista ikäryhmistä, varsinkin

aikuisuudesta; ajanjaksosta, jota kohti niin kovasti kiirehtivät, mutta mihin

eivät aivan vielä ole valmiita siirtymään.

Entäpä kotimainen rengashuijaus sitten? Se tulee jo lähemmäs

kokemuspiiriämme, eikä vähiten siksi, että siihen ihminen sortuu jokaisella

kerralla peiliin katsoessaan. Rengas vyötäröltä häivytetään epäsopiviin

vaatteisiin, itsepetoksen kannalta edullisiin asentoihin ja silmien siristelyyn.

Onneksi aivopieruilla ei ole hajua ja vaikka olisikin, keksisimme keinon sen

selittelemiseen parhain päin. "Joku" sen teki, en minä, kunhan en jää kiinni.

Toimisiko maailma sitten ilman mielen tasapainoa kohentavia tapoja syyn

ulkoistamiseen? Miten seistä tekojen ja valintojen takana, jos ei tiedä, miksi

toimii, kuten toimii, tekee asioita ilman perusteluja?

Oma irrationaalinen toiminta sekavassa maailmassa saattaisi hämmentää

itseäkin, jos uskaltautuisi jättäytymään itselleen kiinni, kun on

haavoittuvimmillaan. Seuraisiko tällaisesta epäusko menestykseen,

tulevaisuuteen, lajimme säilymisen oikeutukseen? Onko olemassa

kollektiivista häpeän tunnetta?

Tarraudummeko oljenkorsiin onnenkantamoisista, kuvittelemmeko vähän

sinne päin roiskaistujen harhalaukausten osuvan maaliinsa kuin ihmeen

kaupalla vain siksi, että se onnistuu elokuvissakin? Laskemmeko sen

varaan, etteivät kanssaihmiset kuitenkaan tohdi menettää haurasta

kokemusta omasta hyväksyttävyydestään, ajautuen perusteettomaan

miellyttämispyrkimykseen ja ansaitsemattomaan hyväntahtoisuuteen?

Valehtelemmeko lapsillemme todetessamme, että rehellisyys perii maan, ja

jos näin on, onko tämä paradoksi?

Katsoin ihmistä

On jo kylmä, kun koetan selviytyä asemalle. Ilma sattuu. Sisällänikin on

kylmä, vaikka olen juuri vapautunut maallisista kahleista. Kaikki on

kohmeessa, myös päissään olevien ihmisten ajatukset päissään. Maisema

huokuu aavemaista synkkyyttä kuin kaikki olisi päällystetty mustalla lasilla,

eikä mikään liikahda hennosta tuulen vireestä huolimatta. Ehkä alijäähtynyt

tihku on kuorruttanut kaiken kuin olisi saanut tehtäväkseen laminoida

maailman. Ihmetelen vain miksi. Mikä nykytilanteessa on niin arvokasta,

että sen tulisi säilyä naarmuttamattomana? En löydä vastausta.

Seison asemalla aikani, pummaan tupakan ja tupakoin vain siksi, että

saisin jotakin lämmintä rinta-alaani; jotakin, joka voisi sulattaa alveoleissani

multippeloituvat jääkiteet.

Astun junan kyytiin, mutten juuri ehdi sulaa sisimmästäni. Mikään ei sula

tuon kaltaisen kylmyyden jälkeen; ei ilme kasvoilla, ei jäätynyt olkapää tai

kansainvälinen konflikti, ei sydän rinnassa. Olisiko kuitenkin niin, että

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos olisi tyytyväinen paikalleen juuttuneeseen

korkeapaineeseen, katsoessaan leudon talven olevan välitön uhka

kansanterveydelle?

Taival junalta bussille osoittautuu tavallista petollisemmaksi. Alusta pettää

jalkani alla ja katselen maailmaa hetken ylösalaisin. Ei se hassummalta

näyttänyt. Nurinpäin kääntyneet ihmiset koettavat olla murtumatta

pakkasilmassa, elektronien liikkeen hiipuessa.

Katson syrjäsilmin ihmistä, edessään kiemurtelevat matkustajat näyttävät

huvittavan bussikuskia. Kulkijat ovat kääriytyneet vaatekappaleisiinsa

tiiviisti kuin muumiot Elämän talosta saapuessaan, mutteivät ole

saavuttaneet täydellistä ajattomuutta aivan vielä. He ovat ilmeisesti

palelleet niin, etteivät tohdi ottaa kättään taskustaan vaan koettavat saada

kortinlukijan skannaamaan taskunsa.

Maailma sairastaa kaikkea, mikä liikkuu, mutta kevät pidättelee

lupauksiaan.

Oma tapahtumahorisonttini

Rakennuksessa on oudon hiljaista. En havaitse iltatoimiin elimellisenä

osana kuuluvaa naapurien riitelyä, vauvan itkua vain. Perheenisä lienee

paennut vauvan sietämättömän vaativaa parkumista toistaiseksi

tuntemattomaan paikkaan, koska ei kokenut muuta voivansa, eikä

kumpaakaan kehnoa vaihtoehtoa hyväksi.

Jokin havahduttaa minut horteesta, nainen ehkä ulvoo kuuta seurakseen.

Hän murehtii lähes yksin, lähes kaikkea, sydän on raskas kuin musta

aukko rinnassa. Se on raskas, rei`itetty ja olisi räjähdysvaarankin vuoksi

turvallisinta upottaa neliasteisiin vesiin laivareittien ulkopuolelle.

Kyllä. Sinne se sopisi ja kuuluisi, sillä rinnassa se repii, raastaa ja kiduttaa

kantajaansa. Ei se kenellekään kelpaa, mutta jokin tarve pakottaa

toivomaan, kun elin vain päättää jatkaa yksitoikkoista työtään pimeä

energia voimanaan. Lohduton kantajansa toivoo jonkun astuvan

kuvitteellisen tapahtumahorisontin yli, niin lähelle, ettei pääsisi vaivatta

pakenemaan. Rakasta minua edes vähän, huomaa edes hetkeksi.

Peilikuva ei näyttänyt hyvältä, kun tohti viime kesänä vilkaista, ei nytkään.

Sporttiliivien väleistä pursuavat selkämakkarat ovat jo hitusen verran

tarpeellisia maitorauhasia runsaammat. Jalat taas muistuttavat korinttilaisia

pylväitä, mutta muuta ei tule uusklassismin ihanteista nyt mieleen; ei

myöskään inho-romanttisia rivejä Leevin laulusta. Valvoneet kasvot ovat

hedelmättömillä kuopilla kuin hylätty kaivos, jonka jälkityöt jäivät

monikansalliselta riistäjältä tekemättä.

Vauvaa on helppo syyttää vartalon pilaamisesta, sillä ei se kykene

puolustautumaan järkiperäisin argumentein. Se on sitä paitsi itkiessään

ruma kuin piru, kaikkine kontrolloimattomine ilmeineen. Ihmeellistä kyllä,

mutta tänäänkin sitä jaksaa silti rakastaa ainakin siitä syystä, että

maailmassa on ainakin jotakin, mille voi jotakin. Ehkä jo

lähitulevaisuudessa siitä saa kasvatettua kivikasvoisen kunnon

kansalaisen.

Sheivasin päivän päätteeksi karvat jalkapohjistani, mikä kutitti vimmatusti.

Tulipa kylmä.