Tikulla silmään

Tällaisena aikana ei ole helppo elää. Sitä joko tarrautuu menneeseen tai

odottaa tulevaa sitku-hetkeä (on muuten ärsyttävä termi), jota ei voi

määritelmällisesti tulla, sillä kun se on käsillä, se muistuttaa päättäväisesti

"sitku, ei nyt". Jokin ihmisessä saa hakeutumaan muihin aikamuotoihin,

mutta eihän sellainen käy päinsä, on pysyttävä tässä. Miksei sitten

asettuisi, voi vain arvailla, sillä ristipaineita riittää yli yksilön tarpeiden.

Nykyajan epämääräinen kurimus, kvartaalitalous, materialismin ja

ekologisuuden epätasapaino, hallitsemattoman tiheät ihmiskeskittymät,

heikot talousnäkymät, henkilökohtainen vastuu, ruuhkavuodet, nykyinen,

ymmärtämätön esimies (olihan entinen parempi) tai laiskistumiseen

taipuvaiset kollegat, vaikka ikuiseen rauhaan pyrkiminen olisikin myös omia

peruspyrkimyksiä.

Monella on vakaa usko, että ennen oli kaikki paremmin. Uskoakseni

kyseinen vakuuttuneisuus perustuu siihen, että muisti tekee tepposiaan ja

kenties onkin se ainoa asia, joka oli ennen parempi, sillä aika kultaa

muistot, tikulla silmään, joka vanhoja muistelee, aika aikaa kutakin ja mitä

niitä onkaan.

Ikääntyvä haikailee aikoja menneitä, juttelee aikanaan salaperäisesti

kadonneelle ihastukselleen. Vanha tv nurkassa kommentoi uuden,

etuoikeutetun ja ylimääräistä huomiota saavan keittiö-tv:n osaa, ja muut

laitteet tuntevat alemmuutta, koska edeltäjänsä muka kestivät vuosikausia

pidempään, valuttaen samalla mielipahansa myöhempien seuraajiensa

väheksymiseen. Sukupolvien kuilu todentuu. Linnunnahjus muistelee

huimia syöksyjään, vaikka niukin naukin vaappuu ilmassa. Mitä ajattelee

keski-ikäinen heinäsirkka, joka ei enää kuule omaa soittoaan, voiko siinä

enää uskoa uuteen suhteeseen, mitä niin kovin halajaa?

Mitä tehdä, miten selvitä virheelliseksi koetussa nykyhetkessä? Sitä löytää

itsensä ulkoiluttamassa koiraa, joka on menehtynyt jo aikaa sitten. Sama

reitti, samat pysähdykset. Yksinäinen vain vetää hihnaa perässään ja antaa

sen nuuskia tutut reviirit. Kaikilla menneisyyteen tarrautujilla ei näe edes

hihnaa, koiran muisto vain kävelyttää jälkeen jäänyttä omistajaansa. Tai jos

ei näy ketään, ovat molemmat harhoissaan. No niin.

Elämä on arkista ja haurasta. Ruuhkavuodet ja arkirutiinit. Samanaikaisesti

liikaa asioita vastuulla ja hallittua, mutta puuduttavaa toistoa toiston

perään. Joku alkaa lueskella raskausblogeja ja ajautuu muistelemaan

mahdollista raskausviikkoa nolla, jolloin tarvitsi huolehtia vain yhdynnän

jatkumisesta tai loppumisesta, riippuen näkökulmasta ja tavoitetasosta.

Mikä oli oikeasti paremmin, ei ainakaan kännykät, aseet, tatuoinnit,

tulosteet tai lääketiede.

Joku huutaa takarivistä vasta-argumentin: “Entä jokin olennainen

maailmassa”?

Ei ainakaan kännykät, aseet, tatuoinnit, tulosteet tai lääketiede.

Tarpeeton mies

     

           Uusi tarpeeton päivä, sama tarpeeton mies.

      En tarvitse ansiotyötä, sillä valtiolla ja kaupungilla on molemmilla varalleni pohjattomat kassat, niin ihanan kasvottomat. En tarvitse kunnianhimoa elämääni mutkistamaan, sillä lähettyvillä ei näy ketään, kenen arvonantoa voisi hamuta. Peili on särkynyt jo aikaa sitten kuin tilauksesta.
Mihin ihmeeseen tarvitsisin lautasia tai ruokailuvälineitä, kun minulla on kengät, joilla kävellä kauppaan ostamaan kaltaisilleni uusavuttomille elintärkeitä eineksiä? Heikolla ruuanlaiton hetkellä voi sitten syödä suoraan kattilasta kuin mies, mikä toimikoon kiistämättömänä todisteena sukupuolestani, kun ei parrankasvukaan ole vielä ravinteista huolimatta rehevöitynyt. Vielä en ole ajanut itseäni tilanteeseen, missä olisin joutunut valitsemaan kenkieni ja kattilan välillä.
En tarvitse uusinta puhelinmallia, ääntä maailmaan tai kahta huonekalua enempää (lasketaanko jääkaappi tai tyhjät oluttölkit huonekaluksi, siinä tapauksessa perun sanani, sallinette tämän oljenkorren tartuttavakseni).
Sidetarpeet pölyyntyköön kaapissa, jos jotakin sattuu elämässä sattumaan, sillä viiden litran verimäärän kanniskeleminen paikasta toiseen tuntuu lupaa kysymättä hieman kohtuuttomalta; en toivoisi sellaista omalle kohdallenikaan.
En tarvitse lammen rantaan puhaltavaa pakkastuulta muistaakseni sisälläni olevan vetoinen ja kylmä kolkka. Tai sitten siellä on tyhjiö, juuri absoluuttisen nollapisteen tuntumassa, en ole varma.
Minulla ei ole tarvetta yksinäisyyden tunteelle ymmärtääkseni planeetan autiuden, ydinsotaa muistaakseni betonin harmauden tai koivua taloyhtiön pihalle osatakseni kaivata lapsuuden rakastettua ikuisesti.
En tarvinne päätä, jota silittää tai kättä silittämään omaani, sillä käsiin on järjestäen kytketty käsivarsia tai jopa tilaa vieviä ihmisiä, vapautta riistävine ajatuksineen ja toiveineen.
En tarvitse tarvitsemattomuuttani.

Ymmärrät, kun olet vanhempi

Muista, että Juhannus on vaarallista aikaa, sillä onhan maailma riskialtis

paikka elää.

Voit epähuomiossa juoda liikaa tai miltei vahingossa pudota veneestä.

Joku saattaa koettaa vahingoittaa sinua tietämättäsi tai tiedustelupalvelut

seuraavat liikkeitäsi.

Pirun kätyrit saattavat olla soluttautuneina lähipiiriisi.

Huomioi moottoripyöräjengien lonkerot.

Maailmanloppu tai uuden rakkauden houkuttelevuus uhkaaavat.

Uuden päihdehoitolaitoken sijoittamiskysymys on vielä auki, not in my

backyard.

Tähtisadetikku saattaa poltaa talosi maan tasalle.

Ojan yli hyppääminen voi osoittautua riskialtiiksi.

Kovaäänisen musiikin soittaminen voi pilata orastaneen naapurisopusi.

Silmäsi saattavat jäädä kieroiksi, vaikka vain hassuttelit.

Muista yksinäisen masturboinnin riskit.

Kiroileminen voi hyvinkin saada matoja kasvamaan kieleesi.

Kesäjuhlana virinneet irtosuhteesi saattavat osoittautua turmiollisiksi.

Kävelykypärä ei välttämättä ollutkaan liioittelua.

Omia hiekkaleluja kannattaisi ehkä sittenkin varjella riitojen välttelemiseksi.

Ei kannata antaa lapsesi reviirin laajeta ikävuosien myötä.

Ehkä namusetiä on olemassa aiempaa enemmän.

Voit eksyä omahyväisin jokamiehen oikeuksin.

Saatat altistua oppimiskokemuksille, jos joku ei jatkuvasti tee asioita

puolestasi.

Vieraille puhuminen tai vastaaminen saattaa muokata maailmankuvaasi

ennakoimattomasti.

Yhtä hyvin poikkiteloin asettuminen ja todellisen mielipiteen ilmoittaminen

vastoin kuvittelemaasi konsensusta voi tuntua vaaralliselta, vaikka kaikki

muutkin käyvät samaa Jaakobinpainia ja kovaäänisin tai kärkkäin mielipide

muodostuu yhteiseksi päätökseksi ilman yhtäkään kannattajaa, koska

ensimmäinen lausujansakin sen heitti vain jotakin sanoakseen.

Sanojaan kannattaa varoa, jottei parisuhteessa syntyisi niin kovin

vaarallista arvovaltakiistaa tai seksin saaminen kenties vaarantuisi.

Kissaa ei kannata silittää vastakarvaan.

Toisen oluen ottaminen – järjestyksessä tai oman oluen sijasta (ei

asemesta) – saattaa olla viimeinen virheesi.

Ymmärrät, kun olet vanhempi.

Ei mitään sanottavaa

Istun ruostuvien, mutta yhä niin kovin lujien kalterien ympäröimänä aloillani.

Katse saattaa harhailla ympärille, mutta mitään nähtävää ei ole, vain

läpitunkevia katseita, joita vältellä. Huoun tyhjyyttä, enkä keksisi

vanhimmille ystävilleni kerrassaan mitään sanottavaa.

Yöllisen hiljaisuuden armollisuus. Sen rikkoutuminen syystä tai toisesta

olisi liian julmaa kestettäväksi juuri nyt, kun ihminen kohtaa yön - jos ei

pimeyttä, niin julmuuden. Kellon viisarin naksahduksen siedän juuri.

Järki ja tahtoni käyvät ikuista kamppailuaan sisälläni; olo on täynnä

ristiriitaisuutta, enkä tiedä, mitä tunnen. Haluanko kadota kasvottomana

kansanjoukkoihin vai olisiko sittenkin pyrittävä yhteyteen kaikkeuden

kanssa?

Havahtuessani löydän itseni ikävän lukitsemana kuin harmaa soramurske

yhtä lailla harmaan asvaltin sisällä. Kivipahanen parantaa

kulutuskestävyyttä, joo, mutta aina ei jaksa ajatella itseään ylväästi osaksi

suurempaa suunnitelmaa, haluaisi tehdä toisin ja rohjeta erottumaan

joukosta. Hulluahan se tässä ajassa ja kaupunkiolosuhteissa on, tiedän

kyllä. Mutta leipiintyyhän siinä, kun tulee säännönmukaisesti ylikävellyksi ja

tuntematon humalainen syyttää sinua kiroten tasalaatuisuuden puutteesta,

ikään kuin pikkuaivojen, korteksin tai tyvitumakkeiden turruttamisella

toimintakyvyttömiksi ei olisi osuutta tapahtumiseen.

Vai ollako kuin tosiasiat kieltävä vesilätäkkö asvaltin pinnalla läikkyen?

Lätäkkö, joka haluaisi vain olla rauhassa ja tuntee ärtymystä uusien

pisaroiden häiritessä rauhaansa, eikä kykene hyväksymään, että juuri

niiden saapuminen entisten yhteyteen on sen oma elinehto. Rajansa

omanarvon tunnollakin, kieltämistä ei voi loputtomiin kieltää.

Mieluusti seisahtaisin kiireettömälle taipaleelle ja jäisin katselemaan

pensaiden vihertyviä oksia tai odottaisin aikani silmujen puhkeamista

täyteen mittaansa, mutta sellaiseen ei ehkä sittenkään olisi kärsivällisyyttä.

Hyvähän se on buddhalaisuuteen kääntyneiden pandojen elvistellä

pitkämielisyydellään, jos bambut kasvavat metrin verran päivässä.

Mielialahäiriö. Aurinko huomasi minut sälekaihdinten väleistä ja radoillaan

poukkoilevat fotonit lämmittivät mieltä. Aurinko kuului nauravan

pidäkkeettömästi, ei se murehtinut päivän nimestä. Rantapallot pomppivat

ympäriinsä luonnonlakeja kunnioittaen. Kaikki oli hyvin ja ajateltu valmiiksi.

Jälleen naksahdus ja uusi minuutti on kulunut. En kuitenkaan tiedä, onko

tämä hyvä vai huono asia, sillä en näe tulevaisuutta ja jäljellä olevaa

elämääni riittävän selvästi.

Realitettitestaus pettää

Tänään on puistattavan itsekeskeinen päivä. Se pelkää mustasukkaisesti asemansa puolesta, syrjäytyvänsä keittiön pöydän ääreen juomaan tylsistyneessä pöhnässä olutta, tulevansa korvatuksi uudella ja entistä ehommalla versiolla, joutuvansa unholaan tai Ämmässuolle vielä, kun sinne saa päivien raatoja toimittaa. Kenties pelot ovat tässä ajassa aivan oikeutettujakin, sillä kukapa välittäisi muistella menneitä ainakaan kvartaalin kestoista tuloskatsausta kauemmas. Tämän ajan tänäpäivät eivät kykene ottamaan seuraajiaan huomioon, pyllistävät menneelle ja ihmiset päivien vankeina omaksuvat ajattelutavan kuin annettuna totuutena. Eletään tätä hetkeä, jolloin tulevaisuuden mielipiteitä ei kuunnella, eikä osa sivuutettuna lapsipuolena ole kadehdittava.
Tänään haluaa pysäyttää ajankulun. Sitä toivoo ihminenkin, jonka realitettitestaus pettää, päässä soi kappale, missä säkeistö on kertosäettä tarttuvampi, hiljaisuus kappaleiden välissä puhuttelee, kun hiukset lipuvat hyvästellessä sormien läpi, muruset uhkaavat loppua lattialta, puhelimen akussa on vielä virtaa tärkeää puhelua odottaessasi, vapaapäivä hupenee tai kun kellokortit leimataan viimeistä kertaa tehtaan sulkiessa ovensa.
Huominen saa minut harkitsemaan jonkinlaisen armomurhan suorittamista perustellen, ettei se tule tässä ajassa selviämään. Menneisyys taas vaanii olan takana, mutta se tulee yllätyksellisesti heittää käsivarresta tukevalla otteella etupuolelle ja antaa sille kuolettava judopotku, joka on jo unohtunut rauhanomaisen lajin valikoimasta.
Olen aikani elänyt. Päätin jo aikaa sitten, että muiden aikaa en ala elämään, kun omassakin on aivan tarpeeksi. Päivät ovat kuitenkin öiden lailla omia luomuksiani, eikä niiden laadusta voi ketään muuta syyttää. Siinä lieneekin ihmisen kaiken alakuloisuuden syntymekanismi. Olisi nykyistä tehokkaammin opeteltava syyttämään olosuhteita, epäoikeudenmukaista maailmaa, vanhempia ja mahdollista perintöä hamuavia lapsia, katalia ja väärää ideologiaa takkinsa liepeeseen piilottelevia poliitikkoja, kuten todenpuhujiakin, ala-asteen eläytymiskyvytöntä ja ankaraa opettajaa, tulonjakoa ja jakamista vääriin kohteisiin, kolmikantaa ja liittokierroksen itsekkäitä paskiaisia, entisiä tyttöystäviä, yksisilmäisiä ismejä ja liiallista moniarvoisuutta.
Sitä mietin.