Tikulla silmään

Tällaisena aikana ei ole helppo elää. Sitä joko tarrautuu menneeseen tai

odottaa tulevaa sitku-hetkeä (on muuten ärsyttävä termi), jota ei voi

määritelmällisesti tulla, sillä kun se on käsillä, se muistuttaa päättäväisesti

"sitku, ei nyt". Jokin ihmisessä saa hakeutumaan muihin aikamuotoihin,

mutta eihän sellainen käy päinsä, on pysyttävä tässä. Miksei sitten

asettuisi, voi vain arvailla, sillä ristipaineita riittää yli yksilön tarpeiden.

Nykyajan epämääräinen kurimus, kvartaalitalous, materialismin ja

ekologisuuden epätasapaino, hallitsemattoman tiheät ihmiskeskittymät,

heikot talousnäkymät, henkilökohtainen vastuu, ruuhkavuodet, nykyinen,

ymmärtämätön esimies (olihan entinen parempi) tai laiskistumiseen

taipuvaiset kollegat, vaikka ikuiseen rauhaan pyrkiminen olisikin myös omia

peruspyrkimyksiä.

Monella on vakaa usko, että ennen oli kaikki paremmin. Uskoakseni

kyseinen vakuuttuneisuus perustuu siihen, että muisti tekee tepposiaan ja

kenties onkin se ainoa asia, joka oli ennen parempi, sillä aika kultaa

muistot, tikulla silmään, joka vanhoja muistelee, aika aikaa kutakin ja mitä

niitä onkaan.

Ikääntyvä haikailee aikoja menneitä, juttelee aikanaan salaperäisesti

kadonneelle ihastukselleen. Vanha tv nurkassa kommentoi uuden,

etuoikeutetun ja ylimääräistä huomiota saavan keittiö-tv:n osaa, ja muut

laitteet tuntevat alemmuutta, koska edeltäjänsä muka kestivät vuosikausia

pidempään, valuttaen samalla mielipahansa myöhempien seuraajiensa

väheksymiseen. Sukupolvien kuilu todentuu. Linnunnahjus muistelee

huimia syöksyjään, vaikka niukin naukin vaappuu ilmassa. Mitä ajattelee

keski-ikäinen heinäsirkka, joka ei enää kuule omaa soittoaan, voiko siinä

enää uskoa uuteen suhteeseen, mitä niin kovin halajaa?

Mitä tehdä, miten selvitä virheelliseksi koetussa nykyhetkessä? Sitä löytää

itsensä ulkoiluttamassa koiraa, joka on menehtynyt jo aikaa sitten. Sama

reitti, samat pysähdykset. Yksinäinen vain vetää hihnaa perässään ja antaa

sen nuuskia tutut reviirit. Kaikilla menneisyyteen tarrautujilla ei näe edes

hihnaa, koiran muisto vain kävelyttää jälkeen jäänyttä omistajaansa. Tai jos

ei näy ketään, ovat molemmat harhoissaan. No niin.

Elämä on arkista ja haurasta. Ruuhkavuodet ja arkirutiinit. Samanaikaisesti

liikaa asioita vastuulla ja hallittua, mutta puuduttavaa toistoa toiston

perään. Joku alkaa lueskella raskausblogeja ja ajautuu muistelemaan

mahdollista raskausviikkoa nolla, jolloin tarvitsi huolehtia vain yhdynnän

jatkumisesta tai loppumisesta, riippuen näkökulmasta ja tavoitetasosta.

Mikä oli oikeasti paremmin, ei ainakaan kännykät, aseet, tatuoinnit,

tulosteet tai lääketiede.

Joku huutaa takarivistä vasta-argumentin: “Entä jokin olennainen

maailmassa”?

Ei ainakaan kännykät, aseet, tatuoinnit, tulosteet tai lääketiede.