Mihin kakka katoaa?

Heräsin äkisti ja sain hätäviestin SOS. Nyt oli jollakulla ongelmia, sillä ei kai

kenenkään kotirauhaa muuten häirittäisi. Koputtelin patteriin

-- .. -.- .-.- …. .-.- - .-.- -. .-.- (mikä hätänä). Ei vastausta. Katsoin uudelleen

digitaalista viestilaitettani ja nyt siinä sanottiin 507. Ahaa, se olikin

kelloradioni ja olin herännyt liian aikaisin.

Kellot ovat kyllä ihailtavassa kurinalaisuudessaan piinallisia kapistuksia,

mutta sellaisiksi ne on joku yksinäinen insinööri tarkoittanutkin. Ne eivät

mitenkään voi olla tietämättömiä ihmisten odotuksista, ja taakka lienee

raskas kantaa. Arvatenkin niille tehdään hiostavat soveltuvuuskokeet ja

vannotetaan kunniavala ennen toimeen tarttumista, siirtoa julkisille paikoille

ja ihmisten eteen. Niiden on kyettävä pidättelemään aikaa

ammattiylpeydellä. Samalla numeroiden loputon toistuvuus ja tosiasia, että

pian tulee itse väkivaltaisella kyynärpään liikkeellä korvatuksi seuraavalla,

varmasti kummittelevat mielessä heikolla hetkellä. Ei siinä enää auta

vedota aika-avaruuden teoreettiseen kaareutumiseen, vaikka ilmanpaine

olisikin juuri ihanteellinen.

Aika etenee sykäyksittäin samalla tutulla rytmillä kuin nokkosen piikit

polttelevat varomatonta kulkijaa tai askelet loittonevat luotasi, kun jäit

mykkyyden lukitsemaksi hetkellä, johon olit valmistautunut niin kovin

huolellisesti. Sitä saattaa katkeroituneena vannoa kostoa nokkosille tai

niittää ne ilman ennakkoilmoitusta, kerätä rohkeutensa ja koota itsensä

toisen mahdollisuuden astuessa reitille. Mutta aika, se aika. Se vaikuttaisi

aina välttävän katseesi ja lipeää vikkelimmänkin otteesta, vaikka kuinka

haroisi ilmaa.

Mihin aika sitten menee? Mihin valo sirottuaan riittävästi? Mihin nuoruus,

äskeinen hetki ja tämä kysymys? Pudonneet lehdet? Sukan pari, pöly tai

kiinteistön ulkopuolelle hylätyt ostoskärryt. Entäpä entinen minä, jos

muuttaa itsensä yhdysvaltalaisen draamasarjan vihjattua sen kuuluvan

ihmisyyteen?

Mihin kakka katoaa? Ihminen on utelias, joten päätin ottaa selvää ja vedin

wc:n. Seikkailusta ei ole mitään ylevää kerrottavaa.

Sokka irti!

Olosi tuntuu raskaalta. Tunnet ilman heilahtavan, kun nuoruutesi ja

viimeinen elämäsi poistuvat raskain siiveniskuin luotasi samaa tahtia

rakkauden mysteerin kanssa. Olet tuntevinasi laitimmaisten sulkien

hipaisevan ihoasi vielä aika ajoin, mutta suuntaat ajatuksesi epäuskoisena

muualle. Eivät kai pois lipuvat entiset kumppanisi olisi riittävän

tilannetajuttomia jäädäkseen tuhlaamaan aikaa ja kiertelemään

hedelmättömän haaskan ympärille. Haaskan, joka ei muutenkaan koskaan

oppinut molemminpuolisen arvostuksen suhteessaoloa. Muutoin saatat olla

ihan positiivisella mielellä, laitoit sentään kestolottoosi tiliyhteyden.

Autojen jono näyttää yhtä loputtomalta kuin elettyjen päivien. Hetkellisesti

hitaasti lipuva jono näyttää jopa seesteiseltä, eikä valkoisia, rattia puristavia

rystysiä voi havaita keinovalossa. Todellisuudessa ajoneuvojen sisätiloissa

tunneilmasto on arktinen, kuten ulkonakin. Pysäkillä seisovat saattavat

katsoa autoja sisätilakateutta tuntien, pelkääjät autoissa taas vastaavasti

peniskateutta tai mitä vain. Aina asiat ovat jossakin paremmin.

Astun bussiin sen saapuessa. Takapenkillä Iänkaikkisuus puhuu hitaasti

kuin entit Sormusten Herrassa ajan olemuksesta ja ihmisistä sen

orjuuttamina. Hyvähän sen on, jos on jotakin sanottavaa ja aikaa

rajattomasti. Ei Koskaan istui vieressä vaitonaisena. Liekö päättänyt, "ei

koskaan enää". Mietin sitä itsekseni, koska en viitsinyt rikkoa

kunnioitettavaa hiljaisuuttaan.

Kaivoin repusta eväslaatikkoni ja haukkasin käsikranaattiomenaa. Siinä oli

vaaran tuntua, mutta haluankin elää vaarallisesti. Inspiroiduin ja sain

mieleeni hokeman "Sokka irti, sokka irti". Mielenoikkuna ilmaantuneesta

hokemasta voisi hyvinkin tulla hitti.

Syömishäiriöitä ja syöpätauteja

Seison katse lasittuneena asemalaiturilla. Osaan jo odottaa tulevaa ja

tuleva saapuukin. Kuin vaivihkaa vilkaisen taivaalle, sillä haluan olla varma,

mutta ei. Nytkään ei ukkosta, eikä Maan keskipistekään taida olla tavallista

vihaisempi. Kiireiset korkokengät ne vain saapuvat alueelle ja pian niiden

jälkeen saapuvat hätääntyneet geologit, päivystäjät seismografeineen ja

insinöörit raapivat päitään lujuuslaskelmiensa oikeellisuutta tarkistellen. Yö

on usein lyhyt, aamu yllättää ja kyllähän kiirehtiminen kuuluu tähän

maailmanaikaan.

Syöpä nyt! –julkaisu kattaa jo syömishäiriöt ja onkologian, optimoidaan,

karsitaan, priorisoidaan, olemme jo kohtalokkaasti myöhässä kehityksestä!

Löysät pois, arvovalinnat; elintasomme on uhattuna ja kurjistuminen

varmaa! On suuntauduttava eteenpäin, keskityttävä ratkaisuihin, lyhyeksi

myyntiin ja vähän äkkiä. Tehosta ja karsi, ajattele Nopeammin!

Kummallista kyllä, mutta aknekasvoiset varusmiesparat jo tiesivät

rynnäkkökivääriä kootessaan, etteivät osat löydä toisiaan sen nopeammin,

vaikka varusmiesesimies kuinka huutaisi vieressä.

Entä näiden joka-aamuisten kiirehtijöiden henkilökohtainen aikatalous

sitten? Etenemisen hitaudesta tai yrityksen puutteesta heitä ei voi moittia,

kenties sittenkin lähtivät liikkeelle turhan myöhään. Aika-avaruuden

venyttäminen ei tänä aamuna ollut kansalaisten ulottuvilla, mutta kenties

odottelijat hyväksyvät tosiasiana sen, että miehet ovatkin Marsista ja naiset

Venuksesta ja Venuksen vuorokausi taas on vuotta pidempi. Täytyyhän

tosiasioiden painaa jotakin?

Suljin mieleni signaalitiedustelun uhatessa, sillä en enää saanut deletoitua

äskeistä ajatustani ja saattaisin joutua syrjinnästä tilille. Mutta minkäs

ihminen geeniensä hitaudelle mahtaa, eivät ne ajan hermolla pysyttele.

Petoksen käsikirja

Väljähtäneiltä ja romutuskuntoisilta näyttävät eilisen päivän tunnit lojuvat

hujan hajan tienposkessa. Niitä saattoi helposti erehtyä luulemaan

kuolleiksi, mutta kyllä ne henkitoreissaan edelleen sinnittelivät. Ehdin

suunnitella niiden korjaamista entistä ehommiksi, mutta päätin paeta niitä

bussin kyytiin poimimaani alkuviljaa rouskutellen kuljettajan mulkoillessa

pahansuovasti.

Istuin pelkääjän paikalla, mikä kattaa koko matkustamon kapasiteetin. Olin

siis pelästyä, sillä miltei ajoimme kuusipäisen, heitteillä olevan

sorsapoikueen yli, joka käyskenteli holtittoman vapaassa muodossa

vaarallisen lähellä ajorataa. Läheltä piti, mutta vältimme armokuoleman

täpärällä (älä turhaan yritä opettaa lausumista venäläisille)

äkkijarrutuksella, mikä näytti kismittävän takapenkin

sorsaintolerantikkoseuruetta. Samassa huomasimme poikueen

vastuuntunnottomat vanhemmat läheisessä lammikonpahasessa, juuri

pinnan tuntumassa leikkimässä jotakin, missä tartutaan nokalla toista

pyrstöstä ja nauretaan makeasti, kun olisivat ennemmin voineet käyttää

ajan liikennekuolemien vähentämiskampanjaan. En alkanut arvailemaan

leikin nimeä. Tuon kaltaista huolettomuutta voisi pitää lajin kannalta

vähintäänkin huolestuttavalta, mutta ehkä kyse on tavanomaisesta

karsinnasta luonnonvalinnan mukaisesti.

Ja mitä autoilijoihin tulee, voi tässä yhä ihmetellä onnettomuuksien suurta

määrää. Mikseivät autoilijat vain hidasta vauhtiaan vaaratilanteeseen

saapuessaan, kuten uimahyppääjä korjaa asentoaan, syö eväänsä

loppuun tai hymyilee tv-kanavan cranekameralle pysäytyskuvaa

hyödyntäen juuri ennen vedenpinnan leikkautumista. Onnistuu kyllä, kun

vain palaa aikaan, jolloin hymyilimme spontaanisti ja koko kasvoillamme,

mutta minkäs teet? Etuotsalohkon kasvoille tietoisesti ja hyväntahtoisesti

kutsumat hymyt ovat murikka mukulakivikadulla tai askel pitkällä ja

petollisen sileäksi jyrätyllä kevyen liikenteen väylällä kohti toisen ihmisen

puijaamista, ammattihuijarin alkusanat Petoksen käsikirjaan.

Astuin kyydistä, korjasin eilispäivän kiristämällä löystyneet liitokset chrome

vanadium -lenkkiavaimilla ja elin sen uudelleen epäonnistuen hieman

paremmin.

Hauki ei ole kala

Olin spinaaliarkkitehti ja kävelin symmetrisesti. Jos tuon tosiasian lausuu

baarin melussa tai yskäisee juuri sopivalla hetkellä, saattaa alkuosa mennä

kuulijalta ohi ja saada osakseen ihailua. Harmi vain, mutta se on diagnoosi.

Se on tila, missä luihin ja niiden ytimiin on päässyt arkkitehdinsiemeniä ja

luuydin suorittaa tehtäväänsä kuuliaisesti ja monistustuotanto alkaa.

Parannuskeinoa ei tunneta, joten on vain jaksettava piirtää piirtämästä

päästyään. Jos taas lopettaa liian pitkäksi aikaa, voi tila edetä

spinaalikanavaan tai pernaan, eikä seurauksista ole takeita. Medisiinan

lukituissa kammareissa kyllä esitetään tilanteesta valistuneita arvauksia ja

pelotellaan nuoria kollegoja.

Minkäs tein? Piirsin maisemaa edessäni uusiksi. Pyyhkäisin osan

betonimuotteihin valetuista rakenteista kumilla lähes jäljettömiin ja visioin

tilalle puistomaisemaa. Puustoa, lampi, sen äärelle mukulakivetystä ja

penkkejä.

Saavuin piirtämäni lammen rantaan ja teki mieleni narrata kaloja hetki.

Katkaisin lepikosta mielestäni sopivan mittaisen vavan ja palasin

vesirajaan, mutta eihän minulla mitään siimaa ollut, pyydyksistä

puhumattakaan. Mielitekoni paineistamana aloin houkutella kaloja paikalle

veden pintaa vavalla loiskutellen. Niitä saapui sankoin joukoin ja kalojen

kieltä käyttäen juksasin vedeneläviä todeten, että nimeni olisi Matti ja

tämän ne näyttivät kyllä uskovat. Jatkoin huijaamalla, että olen rauhan

miehiä, kasvissyöjä ja, että hauki ei ole kala. Toistin painokkaammin, että

hauki EI ole kala. Kuulijani olivat lukeneet käsikirjoituksen, oppineet myös

eläytymään tähän antropomorfismin kulta-aikaan ja katselivat toisiaan

hölmistynein ilmein. Oliko sitten ihmisen lohduttavaa uskotella itselleen,

että kalat tuntisivat samoja asioita kuin itse? Ovathan ne kyllä

kohtalontovereina urhoollisemmasta päästä, ne kun näyttävät pitävän

kasvonsa peruslukemilla, vaikka olisivat juuttuneet katiskaan ja petokala

olisi syönyt alaruumiin. Ne sietävät vastoinkäymisiään ihailtavasti, niitä ei

murreta kuulusteluissa ja kaikki sitä paitsi tietävät, että polygrafia on

helpohko huijata pinnan alla.

Otin kulauksen alijäähtynyttä lampivettä ja ruokatorveni sanoi kiitos.

Mahalaukkuni oli jo muutenkin puolillaan nestemäistä typpeä, mikä on

hyvä, koska virvokkeet pysyvät kylminä, vaikka olisivat tulleetkin jo

nautituiksi.

Spinaalikanavaani kutitti kuin ei koskaan enää. Sitäpä juuri.

Pitkäkorvaisen aaltojenkuuntelijan kurjuus

Autioituva ostoskeskus sulkemisajan lähestyessä. Penkillä istuvan ja

ohikulkijoita haikeasti katseellaan haravoivan viimeinen toivo hiipuu

hiljakseen. Kaipa tämä penkki olisi saattanut olla muiden veroinen paikka

täydellistymiselle, kun kaduilla vaelteleminen, discoissa hytkyminen,

nettipalstat ja erilaiset kerhot on jo kokeiltu ja toistaiseksi tuloksettomiksi

todettu, eikä työpaikkaromanssistakaan seurannut pitkässä juoksussa

mitään hyvää.

Jos etsii seuralaista tilavalle sydämelleen, ei sitä näytä ammattilaisten

puhtaaksi pyyhkimistä lasivitriineistä löytyvän. Seuralaista, joka pitäisi

lähellään ja jakaisi kaksi mäkeä taipaleellaan. Sydämelle, missä ei ole

muuta vikaa kuin kaiku. Se raukka valittaa yksinäisyyttään, eikä huomaa

olevansa kaltaistensa joukossa, useampienkin sisäelinten ympäröimänä ja

turvallisessa ihon saartamassa maailmassaan. Ihmisiä kyllä kannustetaan

elämäntaito-oppaissa astumaan ulos kehästä ja ajattelemaan laajemmin,

mutta oma taitonsa on aivan lähelle katsominenkin. Oma elämä on

kuitenkin siinä vieressä ja tapahtuu juuri nyt. Nyt vain menee ohitse niin

kovin nopeasti horisontista pelastavaa laivuetta odotellessa, lempeäkin

tuuli saa kyynelnesteen sumentamaan katseen, hiekkaa voi mennä silmiin

ja aiheuttaa tulehduksen, eikä pitkäkorvaisen aaltojenkuuntelijan osa ole

kadehdittava. Vaikuttaa vähintäänkin epätoivoiselta yrittää kuulla

epäsäännönmukaisuuksia aaltojen rytmissä ja kuvitella niiden toimivan

merkkinä edellisiä paremmasta muutoksesta. Tyytymättömyys, inhimillisten

vajeiden loputon luonne.

Entä sitten, kun tapaa jonkun? Miettii, onko se Hän ja kysyy pakahtuneena,

missä tämä on ollut kaikki nämä vuodet. Hyperventilointi muuttuu hiljalleen

haukotuksiksi ja kyllästyneisyydeksi, kun toinen tosiaankin aloittaa

luettelon, missä on ollut kaikki nämä vuodet. Mitäpä tuosta. Ei maallisen

ihmisen olisi muutenkaan ollut mitään saumoja täyttää pohjattomia

odotuksia.

Kasvoton kaupunki ainakin pitää seuraa ja tulee aivan iholle. Se pitää

panttivankinaan, saa aikaan odotusten mukaista kurjistumista ja

kurjistumiseenkin tottuu pian, alkaa kenties pitää onnellisena olotilana.

Helsinki-syndrooman kouriintuntuva merkitys, samastuminen aggressoriin,

orjan lojaalisuus suhteessa isäntäänsä. Sopeutuminen sekoittuu pelkoon,

muutosvastarintaan ja vyyhteen, mitä ei voisi bussin kyydissä avata

kuljettajan näkyvyyden ja matkustajien turvallisuudentunteen

vaarantumatta.

Jospa muuttaisin mieleni tai se muuttuisi tahdostani riippumatta, mikä esine

siitä aineellistuessaan tulisi? Sitä mietin vielä, kun se oli tapahtumatta ja

voin näin tehdä. En ymmärtänyt vastauksia, koska ne oli joku mennyt

kirjoittamaan tulkitsemattomalla merkistöllä.

Nyt riittää juopottelu!

En ollut varma, mistä oikein oli kysymys, mutta yritin parhaani mukaan

päätellä, miten ihmisen silmät oikein avattiinkaan. Sain homman hoidettua

kunnialla samassa ajassa kuin Rubikin kuution sivut löytävät paikkansa ja

mystifioidut salaisuudet alkoivat valjeta minulle. Heräsin näemmä omasta

sängystäni. Kävin läpi pikalistan vitaalitoimintojeni tarkistamiseksi.

Virheraportteja ei kehonosista saapunut, mutta olin jo aikaa sitten oppinut

lähdekriittiseksi.

Kaikki ei ollut kunnossa ja epäilin tavanomaisia seuraamuksia. Jos ilta on

pelkkää riemua, on kohdattava ennen pitkää saapuva aamu. Hyväksyin

tämän Kierkegaardin filosofiaan nojaten, vaikka elimistöni tuhahtikin

liialliselle uskonnollisiin argumentteihin nojaamiselle.

Joko nousin ylös tai irtauduin tetraplegisestä ruumiistani. En voinut olla

varma, mutta kaiken varalta muistin pelästyä, että olin kenties karannut

omistushaluisilta liinavaatteiltani, jotka ovat kyllä parhaimmillaan

onnistuneet verhoamaan ruumistani. Katselin ympärilleni, minkä jaksoin,

mutta minua ei onneksi näkynyt missään.

En oikein kyennyt erittelemään aistihavaintojani, mutta jostakin syystä

suussani maistui joko sukkamehulle ja kissankuselle, hieman rautaiselle

kuin veri menstruaation aikaan tai häivähdyksenomaisesti sudenkorennon

virtsalle. Maut sekoittuivat autiomaan hiekkaan ja vaikka suutuntuma ei heti

paljastanut mieleeni pursuavaa akkuhappoa, lähelle mieltä muistuma siitä

hivuttautui. Kävin päävalikostani pikaisesti läpi liudan erilaisia makuja,

liuoksiksi sekoitettuine yhdistelmineen. Joku synesteetikko saattaisi puhua

punaisen liikennevalon mausta, mitä en ole koskaan tavoittanut ajoissa.

Minä taas tapailin ydinvoimalan jäähdytysveden ja polkupyörän ketjuöljyn

sekoitusta, kunhan insinööriparka on ollut sekoitussuhteensa kanssa

riittävän huolellinen. Karvas jälkimaku toi mieleeni naapuriraiteelle

hidastaneen, vanhemmanpuoleisen paikallisjunan telin tai jarrujen

metallisuuden ja kenties myös sporan takaosassa deliriööttistä monologia

pitävän, pörssiyhtiön entisen toimitusjohtajan kusiset housut.

Silmiäni siristellen aloin hahmottaa, että olin ripotellut vaatteeni matkan

varrelle vuoteeseen mennessäni ikään kuin joku saattaisi seurata reittiä

niiden avulla. Kukaan ei kuitenkaan paraikaa kontannut lähemmäksi

sulavin liikkein kuin kissa, niukkoihin alusvaatteisiinsa ja sukkanauhoihin

verhoutuneena.

Katsoin vaatteitani tarkemmin ja löysin hyväksyttäviä syitä, miksi oli näinkin

hiljaista. Sukissa oli reikiä, boksereissa tavanomaiset jarruvanat ja t-paita

oli hikoiltu pilalle jo useampaan kertaan. Enkä kyllä edes tuntenut

yhtäänkään sukkanauhoja käyttävää naista. Ja millä todennäköisyydellä

vieraat naiset tulevat etsimään minua kotoani? Ja ovikin oli varmuudella

lukossa. Päätin jatkaa tavanomaista elämääni, kunhan vain oppisin jälleen

seisomaan tukea vasten, ellen sattunut olemaan jälleen kehittymässä

sylilapseksi.

Haparoin varovasti eteenpäin. Olin näemmä oppinut konttaamaan juuri

äsken, sillä lantionseutu vaappui puolelta toiselle ja mätkähdin tämän tästä

vatsalleni käsien pettäessä alta. Käännyin selälleni tarkastelemaan

perspektiiviharhojani ja puuskuttamaan kuin intensiivisemmänkin

uintipyrähdyksen jälkeen. Uuu… näkymät tuolta ylhäältä ovat varmaan

huikaisevat! Säästelin tätä hekumaa vielä tuonnemmaksi, olin ehkä oppinut

elämässä kipeästi tarvittavaa nöyryyttä, koska juuri nyt olisi haastavaa

osallistua tavaamiskilpailuun sanalla "äh".

Nyt tämä juopottelutrilogia saisi jo riittää. Kunhan vain saisin minulle

kuuluvan annoksen tärkkelyssiirappia ja hainrusto-vihersimpukka -uutetta.

Sitä mietin kykenemättä tekemään asian eteen yhtään mitään.

Äh. Ei kuulostanut oikealta.

Selvästi päihtynyt

Tulipas jano! En niinkään välitä valtauskonnostamme ja lepopäivän

pyhittämisestä, joten päätin sen sijaan mieluummin lepuuttaa pyhäpäivän.

Halusin pelata varman päälle ja aloitin läträämisen ennakkoluulottomasti jo

torstaina, aivan tavanomaisen perjantain sijasta. Vakaumus, uhri ja

sitoumus se on sekin. En kuitenkaan halunnut erottua rinteessä ja

leimautua kapuamalla Viinamäelle vaan jäin makailemaan sen juurelle.

Kyllä mäki näemmä oli nestemäinen. Nesteet virtasivat ja täytyin

kenenkään huomaamatta monenkirjavista sekoituksista, moraalin

rappeutuessa hissukseen. Välillä suuni vääntyi hymyyn tai aloin nauraa

ääneen ilman näkyvää syytä. Se oli edelleen niin kovin hassua. Pidin

ihohuokoseni suljettuina osmoosin välttämisen toivossa, enkä myöskään

halunnut hikoilla liikaa. Dehydraatio sai odottaa pyhän kosketusta, silloin

siitä maksetaan kohtuullisesti, kun on vain nauttinut kohtuuttomasti.

Normaali kliiniseen tilaan liittyvä mielen dynamiikka. Tili oli turvoksissa,

ranteet eivät kestä, oli saatavia, joita ei viitsisi edes karhuta, kun rekkalasti

oli jo peruuttamassa lastauspihalle. En ollut rikas ainoastaan

taloudellisessa mielessä; uusi toiveikkuus, optimismi ja lapsenusko siihen

seikkaan, ettei ole edes syytä odottaa huomisen saapuvan

muutosvoimineen ja pelastuksineen.

Realismi katoaa, todellisuudentaju kiroaa yksinäisyyttään ojan penkalla.

Sitä toivoo löytävänsä varastosta syksyn saapuessa noudetun

välikausitakin taskusta jotakin, mitä ei muistanut edes omistavansa. Kädet

hapuilevat toiveikkaina, etsiminen jatkuu tasku taskulta. Melkein voi jo

tuntea jälleennäkemisen riemua, vaikkei edes tiedä, mitä on lupa toivoa.

Olet avoin vaihtoehdoille. Taskujen vähetessä alat hyväksyä vaikkapa

jonkin hahmottoman, määrittelemättömänkin yllätyksen, kunhan et vain

jäisi lehdellä soittelemaan, tyhjin käsin tai porsaankyljyksen luu hampaiden

väliin, sillä siitä irtoaa kerrasta toiseen ikäviä siruja. Etsinnän ja

toiveikkuuden uuvuttamana saatat olla tyytyväinen saaliiksesi saamaasi

muutamaan taskukankaaseen liimautuneeseen kurkkupastilliin ja

luultavasti baarista palatessasi puoliksi syötyyn suklaapatukkaan. Elämä

palauttaa aina maan pinnalle. Mikä valmistaisi tämänkaltaiseen

pettymykseen? Nuolaiset kurkkupastillia ja pehmennät suklaapatukkaa

mikroaaltouunissa sulatusteholla vesi kielelläsi.

Mmm, ei hassumpaa. Hik.

En ratkennut päihteisiin

Kapakan valot loistivat hämärtyneessä illassa kuin keitaan kajo autiomaan

kuumuuttaan väreilevässä ilmassa. Sisällä ihmiset krebasivat kuin viimeistä

päivää – tai niin he ajattelivat. Velaksi elettiin. Oli aivan tavallinen tiistai-ilta,

eikä se, että laittaa lilaa luomeen, punaa huuleen, värittää kyntensä

eksoottisin sävyin ja heiluttelee itseään keskilattialla hassunkurisesti, ole

nykyajassa enää kovinkaan kreisiä. Hupsulta voisi näyttää, jos olisi

lakannut koko vartalonsa kynsiä lukuun ottamatta ja tanssisi siksi

varovaisin liikkein kuin kehittelyasteella oleva robotti. Kokeilun arvoa ei

suuremmin himmentäisi, vaikka olisi saanut tilattua suuren kynsilakkaerän

nettikaupasta kohtuuhinnalla.

Seisahdin miettimään seuraavaa askeltani, mutta en päättänyt astua sisälle

houkutuslinnuista huolimatta. Kunpa jokin uuskirkko eheyttäisi minut tästä

viheliäisestä heteroseksuaalisuudesta, eikä tarvitsisi arpoa askeleitani.

Enkä edes pidä houkutuslinnuista. Ne saavat luurangon lankeamaan

vanhoihin synteihin ja teeskentelemään neitseellistä kohtaamista. Pulut

taas kurnuttaa pulputtavat tavalla, mistä ei ymmärrä mitään, liekö niillä

mitään piilotettuja merkityksiäkään. Joskus tällainen jää vaivaamaan

mieltä, mutta vain joskus. Västäräkeistä pidän vähäsen, pääskysten

kanssa en ole viettänyt päivääkään. Ainoaksi lähentymisen vaiheeksi jäi,

kun nappasin yhden vielä lajin tavoille oppimattoman ilmasta ja pääsin

salavihkaa tekemään pari syöksyä taivaansinessä. Siinä kaikki. Eivät ne

niin ennakkoluulottomia ole kuin voisi päätellä.

Ristiin rastiin ympärilläni purjehti sekalainen joukko sillassa, varjojen mailla,

seilissä ja purjeissa olevaa porukkaa, jonka kieltä ei myöskään voinut

ymmärtää. Ehkä he olivat vain vieraalla maalla ja siksi hämmennyksissä,

kuten vedenalaisia hallusinogeeneja napanneet pingviinitkin. Kyllä ne

pinnan alla sulautuvat joukkoon ja pääsevät pälkähästä, mutta rannalle

noustuaan ne tulevat rauhattomiksi ja meno alkaa olla silmiinpistävän

hulvatonta.

Äkkiä minussa naurettiin, mikä rytmitti askeleitani. Sekosin laskuissani.

Sitä mietin.

Pelastuskapselissa

On yö, nouskaas ylös. On juuri tämä yö, eikä mikään tulevista.

On vuoro. Työvuoro, eikä vaikkapa jännityksen sävyttämä vuoro asioida,

koska pikkuruinen lappu ja järjestysnumero kädessäsi antavat siihen

oikeutuksen. Tai vuoro avata omat joululahjansa, joista ei toivo löytyvän

mitään. Sanalla sanoen; yövuoro. Kummajaiset kuulemma tulevat

koloistaan klo 21 ja kello on jo vaikka mitä.

Yövuorossa ollaan kaukana kaikesta. Syksyn päivät lyhenevät marraskuun

jo hiipiessä salakavalasti yhä lähemmäs. Pimeää riittää ja aika tuntuisi

lipuvan loputtoman hitaasti kuin joku olisi tehnyt pitkän elokuvan

liukuportaissa seisomisesta ja sitä katsottaisi slow motionina. Sitä on hiotun

teknologian ympäröimänä, eikä ketään tule toisella linjastolla vastaan. Siinä

voisi seistä tasalaatuisia ihmisolentoja, jotka on valmistettu saksalaisessa

tehtaassa just, eikä melkein, mutta ei. Katsoo sitten ylös tahi alas, ei erotu

kuin pieniä pisteitä, joita ei mitenkään voi luulla ihmisiksi.

Yö etenee ja pimeys tiivistyy ympärillä, muttei ota hahmoa.

Vieraantuneisuudessaan ihminen saattaa kokea olevansa neliseinäisessä

pelastuskapselissa, pian kylmässä avaruudessa. Biosfääri on jo kaukainen

muisto, troposfääri, stratosfääri. Lakkaat jo muistelemasta asioita, joilla ei

ole enää merkitystä, kun loittonet kaikesta.

Sitä pohtii hetken, pitäisikö alkaa ikävöimään tuntemattomia, kun kerran

eksoottisemmassa lomakohteessakin suomalaiset teeskentelevät hetken

aikaa ystävystyvänsä ihan oikeasti; yrittää tuntea olevansa lähellä kaikkea,

mutta ei oikeasti ole. Kuin puolituttu, jota et yllättävässä paikassa

kohdattaessa kehtaa olla huomioimatta, lukemattomista aiemmista

ohittamisista huolimatta. Tai kun alat nostaa kättäsi tervehdykseksi

jokaiselle autolle tiepahasella, missä voisit joutua turvautumaan vieraan

apuun.

Heikko hetki ja yllätät itsesi. Sääsatelliitit alkavat tuntua elonmerkeiltä,

läheisiltä vain siksi, että ovat sattumoisin ihmisten tekemiä ja löydät itsesi

tervehtimästä niitä naiivin iloisesti vilkuttaen kuin Forrest Gump konsanaan.

Et pahastu, jos osa niistä onkin vakoiluun tarkoitettuja palleroisia, sillä et

juuri nyt ollut tekemässä mitään arkaluontoista, etkä muutenkaan usko, että

minkäänlainen tieto voisi enää lyödä kasvoillesi.

Inhimilliset kontaktit ovat vähissä ja pian sitä on jo vähällä menettää

uskonsa aamun tuloon, epäilet, hoitaako kello oman leiviskänsä.

Avaruudessa ajan kulku muuttuu joka tapauksessa. Kukaan ei kuulisi,

vaikka huutaisit, etkä ole enää aikoihin nähnyt varjoakaan, kun ei ole

mitään, mitä vasten varjo näyttäytyisi. Ympärilläsi on pimeyttä ja ajelehdit

kuin laiva sammutetuin lyhdyin ja moottorein yössä, hoitamassa salaista

tehtävää vieraan rannikon tuntumassa.

Kylmää metallia pimeydessä. Painovoima ja oma liike ovat ajan kulun

kannalta vihollisiani fysiikan tai kosmologian oppien mukaisesti, mutta

paluuta ei ole, eikä umpinaisesta pelastuskapselista pakotietä. Kaipa

tosiasiat on vain hyväksyttävä ja katsottava eteenpäin, vaikka Tellus ei

hassummalta näytäkään, kun katsoo kauempaa. On suuntauduttava

tulevaan ja kuviteltava olevansa tutkimusmatkailija, jonka kapselissa

istumista voisi pitää jonkinlaisena kontribuutiona.

Mitä nyt? Hyppäisit ilmaan, jos et tuntisi istuvasi nelipistevöissä. Kello

naksahtaa ja jälleen yksi minuutti on kulunut. Uskallat hymyillä, kun ketään

ei ole näkemässä.

Maahanmuuttajien kotoutumisesta

Tieni vie betonirakenteisen läpikulun pimeyteen ja isoäitiä olisi pelottanut

puolestani, jos vielä eläisi. Ihmiset ovat sellaisia.

Tummaihoinen vastaantulija. Useamman viraston, ministeriön ja

kolmannen sektorin ponnistukset eivät olleet vielä kantaneet hedelmää,

sillä nuorimies ei vain ollut kotoutunut ja käyttäytyi itsepintaisesti aivan

väärin. Hän katsoi minua silmiin ilman ennakkovaroitusta ja ehdin miettiä

miksi. Olikohan parrassani hammastahnaa, tankoparsaa tai jotakin hassua.

Epäilyttävää kyllä, mutta kaverihan hymyili kuin pahempikin surunpilaaja.

Askelensa ei laahannut epätasaisella alustalla vaan oli jopa lennokas ja

kengissään oli vielä paikka kantapäille. Repussa eivät spraypullot kolisseet,

farkut eivät roikkuneet perseen alapuolella, eikä kädessään ollut

alkoholijuomaa, vaikka Aurinko oli jo pian nousemassa. Hän ei syljeskellyt

joka toisella askelella, eikä katsellut maahan vaan etsi omaa horisonttiaan,

eikä optimismilleen oltu vielä keksitty lääkettä. Joku tietäisi hänelle

syydetyn olennainen osa velkaantumiskierteen rahavirroista, jotka aina

pakenevat natiivien luota samaa tahtia eilisten päivien kanssa.

Ei riitä, että vievät työpaikkamme ja naisemme, tilanne on henkeä uhkaava.

Nahkasiivet heilahtavat pelottavasti, paha vuohi kopistelee eteisissä

muiden sarvipäiden säestämänä, Armageddon, Sodoma ja Gomorra

rakennetaan uudelleen, liekit nuolevat ja tuhkaa sataa, kaikki kuolevat

tuskissaan. Enkeliruhtinas Lucifer hallitsee pian maata jälleen, käärme

lupailee kaikenlaista hauskaa, musta enkeli, vastapaavi ja paholaisen

asianajaja punovat omia juoniaan. Kulttuurien nokkakolari oli pysäyttävä,

eikä suurta toivoa ollut uskontokuntien ekumeniastakaan.

Yhtä lailla venäläinen maahanmuuttaja, helsinkiläistynyt kaupunkiin

keskittyjä, laina-ajalla juuri tätä päivää kuluttava, viimeisestä elämästään

nauttiva elävä kuollut ja maassa käymässä oleva humanoidi ovat

oikeutettuja omiin ajatuksiinsa, mutta jo intiaanit (anteeksi vaan tämä

yleistys) tiesivät ihmisen kuuluvan maalle ja jos Hirvensalmen kunnan

päivähoidon kestävän kehityksen työryhmäkin sen tosiasiaksi uskoo,

miksei sitten muutkin? Eipä kai ole meidän asiamme omistaa näitä tienoita

ainakaan toisiamme tylysti syrjivin motiivein.

Mielessäni oli ajatus, mutta niin syvällä, etten mitenkään ulottunut siihen.

Tai ehkä se oli piilossa ahtaissa koloissa, neuronien välitiloissa, kuten

liuskekaasu, jonka päivänvaloon saamiseen olisi tarvittu erityiskalustoa.

Kismitti.

Päätin selvitä ilman ja astuin saapuvaan junaan.