Uusi tarpeeton päivä, sama tarpeeton mies.
En tarvitse ansiotyötä, sillä valtiolla ja
kaupungilla on molemmilla varalleni pohjattomat kassat, niin ihanan
kasvottomat. En tarvitse kunnianhimoa elämääni mutkistamaan, sillä lähettyvillä
ei näy ketään, kenen arvonantoa voisi hamuta. Peili on särkynyt jo aikaa sitten
kuin tilauksesta.
Mihin ihmeeseen tarvitsisin lautasia tai ruokailuvälineitä, kun minulla on kengät, joilla kävellä kauppaan ostamaan kaltaisilleni uusavuttomille elintärkeitä eineksiä? Heikolla ruuanlaiton hetkellä voi sitten syödä suoraan kattilasta kuin mies, mikä toimikoon kiistämättömänä todisteena sukupuolestani, kun ei parrankasvukaan ole vielä ravinteista huolimatta rehevöitynyt. Vielä en ole ajanut itseäni tilanteeseen, missä olisin joutunut valitsemaan kenkieni ja kattilan välillä.
En tarvitse uusinta puhelinmallia, ääntä maailmaan tai kahta huonekalua enempää (lasketaanko jääkaappi tai tyhjät oluttölkit huonekaluksi, siinä tapauksessa perun sanani, sallinette tämän oljenkorren tartuttavakseni).
Sidetarpeet pölyyntyköön kaapissa, jos jotakin sattuu elämässä sattumaan, sillä viiden litran verimäärän kanniskeleminen paikasta toiseen tuntuu lupaa kysymättä hieman kohtuuttomalta; en toivoisi sellaista omalle kohdallenikaan.
En tarvitse lammen rantaan puhaltavaa pakkastuulta muistaakseni sisälläni olevan vetoinen ja kylmä kolkka. Tai sitten siellä on tyhjiö, juuri absoluuttisen nollapisteen tuntumassa, en ole varma.
Minulla ei ole tarvetta yksinäisyyden tunteelle ymmärtääkseni planeetan autiuden, ydinsotaa muistaakseni betonin harmauden tai koivua taloyhtiön pihalle osatakseni kaivata lapsuuden rakastettua ikuisesti.
En tarvinne päätä, jota silittää tai kättä silittämään omaani, sillä käsiin on järjestäen kytketty käsivarsia tai jopa tilaa vieviä ihmisiä, vapautta riistävine ajatuksineen ja toiveineen.
En tarvitse tarvitsemattomuuttani.
Mihin ihmeeseen tarvitsisin lautasia tai ruokailuvälineitä, kun minulla on kengät, joilla kävellä kauppaan ostamaan kaltaisilleni uusavuttomille elintärkeitä eineksiä? Heikolla ruuanlaiton hetkellä voi sitten syödä suoraan kattilasta kuin mies, mikä toimikoon kiistämättömänä todisteena sukupuolestani, kun ei parrankasvukaan ole vielä ravinteista huolimatta rehevöitynyt. Vielä en ole ajanut itseäni tilanteeseen, missä olisin joutunut valitsemaan kenkieni ja kattilan välillä.
En tarvitse uusinta puhelinmallia, ääntä maailmaan tai kahta huonekalua enempää (lasketaanko jääkaappi tai tyhjät oluttölkit huonekaluksi, siinä tapauksessa perun sanani, sallinette tämän oljenkorren tartuttavakseni).
Sidetarpeet pölyyntyköön kaapissa, jos jotakin sattuu elämässä sattumaan, sillä viiden litran verimäärän kanniskeleminen paikasta toiseen tuntuu lupaa kysymättä hieman kohtuuttomalta; en toivoisi sellaista omalle kohdallenikaan.
En tarvitse lammen rantaan puhaltavaa pakkastuulta muistaakseni sisälläni olevan vetoinen ja kylmä kolkka. Tai sitten siellä on tyhjiö, juuri absoluuttisen nollapisteen tuntumassa, en ole varma.
Minulla ei ole tarvetta yksinäisyyden tunteelle ymmärtääkseni planeetan autiuden, ydinsotaa muistaakseni betonin harmauden tai koivua taloyhtiön pihalle osatakseni kaivata lapsuuden rakastettua ikuisesti.
En tarvinne päätä, jota silittää tai kättä silittämään omaani, sillä käsiin on järjestäen kytketty käsivarsia tai jopa tilaa vieviä ihmisiä, vapautta riistävine ajatuksineen ja toiveineen.
En tarvitse tarvitsemattomuuttani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti