Mustasukkaiset puut

Teräksenharmaa maisema, eläväksi tunnistamaton. Nukkuvat puut,

pystyyn hiiltyneet. Sillan rakenteiden saattaa havaita vavahtelevan ylittävän

painon alla. Yksilölliseksi halajavien betonirakenteiden tasalaatuisuus.

Ympäristöä puhkovien ajovalojen kylmä sävy vetää vertoja leikattujen

ihmisten sisäiselle tunnelmalle. Keinovalosta mustasukkaisuutta tuntevat

puut, niin kovin murheelliset epäedullisen kasvupaikkansa vuoksi.

Odottelijat pysäkillä ovat kuin suolapatsaita. Katseensa on tiukasti

naulittuna omaan kiintopisteeseensä kuin pelkäisivät tien äkillisesti

katoavan tai odottaisivat ihmettä, jota ei tule. Ihmiset ympärillä vaihtuvat

toisiin samanmoisiin. Kukaan ei huomaisi, vaikka oma äiti sattuisi

seisomaan vierellä, kenties syy eleettömyyteen onkin juuri tässä riskissä.

Huolella rakennettu ilme pysyy kasvoilla sinnikkäästi, eikä ydinlaskeuman

uhka tai vapaana liikkuva karhu saisi aikaa näkyvää reaktiota. Kaikki

valmistutuvat päivän velvollisuuksiin ja taputtelemaan toisiaan olalle

kehässä, mistä kukaan ei tohdi astua ulos, vaikka sisimmässään lähinnä

odottavat eutanasian mahdollistavan lainsäädännön armahtavan

kurjuudestaan.

Aseman kirkkaat värit puistattavat ihmisvilinään lipuvia. Asemien

yhdyskäytävälle käsitöitään ripustelevat varautuvat tosiasiaan, ettei kukaan

osta tänään mitään. Ilmaisjakelulehti pinon pohjimmaisena on

samanaikaisesti tyytyväinen sijaintiinsa karttaessaan inhimillistä

kosketusta, mutta myös kavahtaa pinon vääjäämätöntä hupenemista.

Puhtaanapitoon ohjelmoidut yksilöt kiroavat työnsä tyhjäksi tekevää

tuulenvirettä liukuovien tuntumassa. Harjoitellun tiukan ilmeen myötä

hampaat lienevät kasvaneen yhteen.

Turtumus kaikkeen. Aivokuoren aktivaation ja näkyjen pitelijät eivät voita

loputonta taisteluaan sumeuden keskellä. Ympäröivät hälyäänet häiritsevät

takaisin raukeuteen lipumista vain hieman.

Yksinäiset valomainokset, kyvyttömät herättämään huomiota, mitä niin

kovin janoavat ja joka tekisi niiden olemassaolosta jälleen mielekästä.

Ohitetut asemat katselevat kiitävän junan lämpimien valojen perään.

Kaikkia pelottava pimeys tuntuu vaanivan ympärillä, vaikkei pimeydessä

ole kuin mielikuvitus.

Joku mielipuoli on aivoissani viljelemässä hassunkurisia ajatuksiaan, jotka

itävät jo salakavalasti. En suostu hymyilemään, osaisinkohan enää?