Kukaan ei pysähtynyt

Yksinäinen, elämänsä peräkammariin juuttunut mies lähettää taivaalle

yksinäisen Uudenvuodenraketin, mitä kukaan ei huomaa. Menetetty mahdollisuus kuin

tupakan nokkaan tarrautuva tuhka, kaikkensa antanut. Tai kuin tuulen

riepottelema ilmaisjakelulehti, joka kokee, että olisi ollut jotakin annettavaa

oikealle ihmiselle. Kenties ympäristökatastrofin estävä, kriisiytyneen

talousjärjestelmän tai mutkikkaan parisuhteen pelastava, käänteentekevä

uusi ajatus sopivaan maaperään, mutta ei. Kukaan ei pysähtynyt. Kukaan

ei syventynyt ajatuksella tai katsonut ympärilleen. Morsian kohtaa

todellisuutensa, kyynelehtii ja hyppää hotellihuoneen ikkunasta nukkuen

pian enkeleiden kanssa.

Aivan oikeilta vaikuttavia sydämiä vyöryy rinnettä alas kuin lumimassat. Ne

saattaisivat tarjoutua ulottuvilleni, jos oikein pinnistelisin tai yhtä hyvin

tukahduttaa minut alleen, mutta pötkin vaistomaisesti pakoon viime

hetkellä, ikään kuin minulla olisi vielä jäljellä ripaus vaistoa säilyä hengissä.

Hyppelehdin hetken jonkinlaista iloa ilmentäen, kunhan olin ensin

varmistanut, ettei ketään ollut tienoilla.

Jalkani raapaisee vahingossa hiekkapäällystettä ja enkelvarannot

vapautuvat kaivannoistaan. Ne olivat varmaankin juuri pääsemäisillään

pintaan muutenkin. Pinnoitteesta irronnut kivi sattuu osumaan kulman

taakse pujahtamassa ollutta tonttua suoraan otsaan. Se kierteli

selvittämässä, kuka oikeasti ansaitsi lahjansa ja alkaa nyt nauraa maassa

maaten mielestään hauskaa sattumusta, yrittäen kenties keventää

kiinnijäämisensä tukalaa tunnetta. Kohautan olkiani ja hymähdän itsekseni.

Mitäpä tuosta.

Astun junaan ja valitsen paikkani viimeiseltä riviltä, aivan kuin se auttaisi

minua olemaan saapumatta perille paikkaan, minne en tohtisi ensinkään

saapua. Paluuta menneeseen kun ei ole. Pian tuttu vuosi jättää minut

yksin.