Aamu. Päättynyt on työ ja kaikki eiliset ovat jo painuneet Unholaan.
Maailma on kylmä paikka ja kietoudun ihooni hieman tiukemmin. Tuuhea
kuusi pidättelee pisaroita, enkä huomaa yhdenkään pääsevän ikivihreän
läpi.
Puistoinen kävelytie, jota ei tee mieli häiritä kiirehtimällä. Pientalojen vielä
uinuvat puutarhat. Aamukaste paljastaa tuntemattomuuteen tuomitun
kulkijan eilisten huurujen hoipertelevan reitin. Ei ole kiire mihinkään, sillä on
jo myöhäistä. Puut ovat jo naamioituneet uusiin väreihin, osa riisuutuu.
Auringon säteitä hamuavat pinnat tarrautuvat menneeseen kesään, mutta
tappionsa on vääjäämätön.
Saavun asvalttipäällysteelle, missä ihmiset elävät eristäytyneinä ja
yksinäisinä. Hetken huumassa harkitsemattomasti pysäköityjen
ajoneuvojen virhemaksut lämmittävät maahan pudonneina syksyn
henkäyksen alla sinnittelevää aluskasvillisuutta. Asemalaiturilla joku
hymyilee itsekseen, mikä saa ikääntyneen ottamaan vaivihkaa pari taka-
askelta. Hyljeksitty lasipullo on kappaleina muiden paheksuttavana, eikä
kuitenkaan saa yrittämään eläytymistä eilisen kantajansa kurjuuteen.
Linnut eivät kavahda epäsymmetristä oksennuslätäkköä, kenties joku
norjan kielen oppinut simultaanitulkki on vieraillut. Tämä jää arvoitukseksi,
sillä en pysty erottelemaan mahansisällön ominaismakua. Linnut ehtivät
siivoamaan jäljet ennen kuntatyöntekijöitä, mikä on hyvä, sillä työläisen
mahassa kiertää. Jumalallinen väliintulo, kai, eikä ole juuri nyt tarvetta
erota kirkosta tai kilpailuttaa uskontokuntia.
Juna saapuu juuri sopivan mittaisena kohdalleni, saatan haistaa telin ja
jarrut. Ovet avautuvat ja kuulen niiden sulkeutuvankin hetimiten.
Maisemien vaihduttua juuri sopivasti, astun puolihuolimattomasti junasta
kuin yli horisontin. Mietin, saavuinko johonkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti