Kohtaaminen junassa, tuntemattomien. Syrjäsilmin huomaan toisen
henkilön kasvojen vääristyvän omituisesti, ehkä hymyilee. Varma tästä en
voi olla, sillä he ovat jo aivan lähietäisyydellä; ehdoton henkilökohtaisen
reviirin loukkaus, arvelen hiljaa mielessäni. Sellaista on tässä maailmassa
hankala sietää menettämättä täydellistä määräysvaltaa omaan elämäänsä.
Pian käsivarret ovat jo toisen vartalon ympärillä, mutten huomaa viitteitä,
että kyse olisi ollut hengiltä kuristamisesta. Läheisyyteen ja ytimiin pääsy
on kaiketi ollut lajimme säilymisen kannalta olennaista, sillä lauman
tuntumassa sinnittelevien osa ei ole koskaan ollut kehuttava. Siellä hylkiöt
kadehtivat yhteyteen päässeitä kuin veri, sen lähtiessä vastentahtoisesti
sydämestä uudelle kierrokselleen musertavan paineen ajamana.
Katselen ulos ja yritän parhaani mukaan vaikuttaa epäkiinnostuneelta
tapahtuneesta, sillä en voi riskeerata misantropisen fasadin valahtamista
kasvoiltani. Ei kai kukaan huomaa minua, tuskinpa katselevat pöllöjen lailla
ympärilleen. Olen täysinoppinut, osaan tämän kyllä, mutta samalla toivon
ulkopuolella tapahtuvan jotakin, joka olisi uskottavasti varastanut huomioni.
Kulkisipa laiturialueella hassunnäköinen, pörröinen koira, joka ei pahastuisi
viipyilevistä katseistani. Ottaisinko puhelimen käteeni? Ei, se olisi kenties
liian huomiota herättävä liike, sillä mitä olisin tutkivinani tyhjältä, elottomalta
ruudulta? Olisipa talvi ja saisi ihmetellä, miten monimuotoisia osin sulaneet
lumikimpaleet ovatkaan, kuin hiutaleet itse. Kunpa jokin kuluttamiseen
ohjaava valomainos vilkuttaisi viimeisiään, saaden aikaan epileptisen
kohtauksen. Nousisi edes myrsky, jotta voisin todistaa oman
eleettömyyteni sen rinnalla. Kulkisipa portaikkoon erikoisesti askeltava
ihminen, vaikka sitten viallinenkin. Ilmaantuisipa paikalle vallaton
poikajoukkio, joka on liikkeellä kotiintuloajan tuollapuolen tai muu vastaava
potentiaalinen järjestyshäiriö, mihin kiinnittää vastuuntuntoisen kansalaisen
huomio. Keksisinpä tekosyyn räpäyttää silmiäni, ilmassa ei kuitenkaan
näyttänyt leijailevan mitään, mikä olisi mukamas yllättäen lennähtänyt
pinnalleni.
Taivas näyttää siniseltä kuin postikorteissa ja valkoiset valheet erottuvat
sitä vasten. Ne lipuvat ihmisten välillä hiljalleen eteenpäin kuin pilvet, jotka
etsivät itseään taivaalta, mutta eivät usko menestykseensä hetkeäkään.
Uskon puutteestaan huolimatta ne ovat liima, joka pitää maailman täpärästi
radallaan ja ihmiset järjissään. Kaikki tapahtuu juhlallisen itsepetoksen
turvin, mutta kaikki keinot kyllä sallitaan asioiden sujuessa kuten ennenkin.
Astun ulos ja soluttaudun harmaaseen kohinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti