Juhannusyön kurimus

Juhannusaaton ilta ja matkaan työpisteelle, sillä olen tuottava yksilö. Ihmettelen, kärsiikö kansa aivoverenvuoroepidemiasta, koska joka toisen puhe sammaltaa, kasvot vaikuttavat roikkuvan pään etupuolella ja kuola valuu hallitsemattomasti. Vai olisivatko ratkenneet juopottelemaan, eivät suinkaan!
Jostakin kuuluu rengasmelua, ehkä on muutakin elämää kuin tämä näkyvissä oleva. Kesänviettopaikoille vieraita tulee joko liikaa tai liian vähän, vaivautuneena kehutaan tarjoiluja, jotka eivät sittenkään menneet mitenkään nappiin. Isäntäperhe riitelee lasten nukutusvuoroista, myöhemmin huoltajuudesta.
Kohta on jo yö, vaikka pimeys ei maisemaa syleilekään. Ympärillä on hiljaista, oudon hiljaista. Kaikenlainen kiire puuttuu toisin kuin juhannustaikoja tekevän kansan keskuudessa, joka koettaa olla toiveikas ja päästä vielä hieman onnellisempaan olotilaan. Kello käy hitaasti, viisarit pitänevät säästäväisyyttä ja malttia arvostettavina ominaisuuksina.
Syödäkö jotakin, taannoisten sanojeni lisäksi? Jään tuijottamaan kysymysmerkin kaarta ja pohdin, empiikö aika kulkusuuntaansa risteysalueella kuin elollinen. Entä tarkoittaako tyhjä kenttä vielä valitsemattomien merkkien edessä vapautta vai velvoitetta? 
Tuntuu, että olen yksin maailmassa kuin Sinuhe. Ihmiset ovat lähellä, mutta sopivan etäällä, puhelimen valitsimen päässä. Tekevät, mitä tekevät, mokomatkin vapaan tahtonsa kantavat.
Luon jälleen uuden katseen kellotauluun, kaiken hyvän tuojaan ja unelma aamunkoitosta suojaa masennukselta vielä hetken.
Aamu. Maailma valaistuu entisestään. Poistun kustannuspaikalta.
Ympärillä villieläimet seuraavat vähien tapahtumien kulkua jännittyneinä, kenties haluten olla juuri kuin me luomakunnan kruunut, vaikka oletettavasti ymmärtävät väistämättömän pudotuksen olevan raju.
Junaa odotellessani seison kohti Aurinkoa, jotta saisin väriä muuallekin muin silmänalusiini. Koen hetkellisen onnen tunteen, joka ei ole keneltäkään pois.